Uusinta 8: Harrastelijasta ekspertiksi, 8,7 sekuntia

Kolumni on viimeinen ylioppilaskuntalehtiin kirjoittamani kolumni. Tämä julkaistiin Kylteri-lehden viisivuotisjuhlanumerossa. Kirjoitin ensimmäiseen Kylteriin kolumnin ja lopetin viisivuotisjuhlanumeroon valmistumiseni jälkeen.

Me ihmiset olemme kummallisia – meillä on mielipiteet sellaisista aiheista, joista emme tiedä yhtään mitään.

Taannoin eräs toisessa koulussa opiskeleva avautui minulle erittäin tuohtuneena ja kertoi, että kauppakorkeassa päästetään läpi aivan liian huonoja graduja. Lisäksi keskimäärin gradujen taso on kuulemma todella huono. Kysyin avautujalta, moneenko graduun ja mille laitoksille tehtyihin graduihin hän oli tutustunut. Ei yhteenkään, mutta hänen kaverinsa olivat saaneet ne kuulemma liian nopeasti valmiiksi (tässä vaiheessa lukijat voivat arvailla, oliko hän itse valmistunut vielä).

Seuraavalla viikolla minut pysäytettiin rautatieasemalla ja pyydettiin nimeäni adressiin EU-perustuslain muuttamisesta järjestettävän kansanäänestyksen puolesta. Nimien kerääjä oli lähellä käydä kimppuun kun ilmoitin, että vastustan kansanäänestystä EU-perustuslaista. En usko niin millään, että riittävä määrä kansaa tutustuu perustuslakiin, ymmärtää perustuslain ja vielä ymmärtää perustuslain muutokset. Olen silti varma, että kansalla on toki vahvoja mielipiteitä aiheesta.

Mitä vähemmän tiedämme aiheesta, sitä vahvempia ja kärkevämpiä mielipiteemme ovat.

Miksi muutoin vahvimmat mielipiteet maahanmuuttajista vaikuttaisivat olevan alueilla, joissa ei juuri maahanmuuttajia näy?

Välittömästi kun tehdään energiapolitiikan päätöksiä, kaikista (sekä puolesta että vastaan olevilla puolilla) tulee yhtäkkiä energiatekniikan asiantuntijoita, jotka osaavat arvioida, millaisia ympäristövaikutuksia eri vaihtoehdoilla on. Vaikka olen aktiivisesti etsinyt, en ole löytänyt tutkimusta, jonka olisi maksanut neutraali taho ja tulokset olisivat osoittaneet jommankumman ydinvoimapäätöksen olevan selkeästi parempi.

Heti, kun iltapäivälehti puhuu jostain lapsien oloihin vaikuttavasta erikoisuudesta, kaikista haastateltavista tulee eksperttejä kasvatuspsykologiassa ja taustatekijöiden syiden ja seurauksien ymmärtämisessä. Valtiotieteilijä humahtaa välittömästi kaupunkisuunnittelijaksi ja kasvatuspsykologiksi ja kertoo, ettei kerrostalossa – saati sitten kaupunkialueella yleensäkään – voi kasvaa tasapainoisia lapsia.

Sekatyömies Reino, 59 vuotta, nähdessään HIMin keikan televisiosta muuttuu musikologiksi ja psykologiksi yhtä aikaa. Reino on hyvin vahvasti sitä mieltä, että jos jossain kuolemaan viittaavassa saati sitten mollivoittoisessa – puhumattakaan kovaäänisestä – näkee jotain puoleensavetävää, täytyy olla henkisesti häiriintynyt ja epätasapainoinen. Mitä todennäköisimmin hautoo itsemurhaa. Tietenkin, koska kaiken, mitä emme ymmärrä, täytyy olla täyttä skeidaa.

Seuraavana samasta HIMiä sylkeneestä televisiosta pulahtaa Levyraati, jossa Antti Tuisku analysoi Giant Robotin kappaletta Public = Shopping. Antti ilmoittaa tiukasti, että hänen mielestään kertosäkeessä ei ole oikein sisältöä. Eipä tietenkään ole sisältöä, koska kappalehan vain pohjautuu laulajan, arkkitehti Tuomas Toivosen lopputyöhön kaupunkitilan muuttumisesta julkisesta sosiaalisesta tilasta kaupalliseksi tilaksi ja ihmisen odotetuista rooleista kuluttajana, työntekijänä ja koti-ihmisenä. Sen rinnalla toki syvällinen tuntoja tulkitseva ”hei hei mikä sulla on, miks’ oot levoton” on toki sellaista jossa on sisältöä.

Kauppakorkeakoulun käytävillä kuuli usein, että markkinointi on hirveän helppoa. (Ainakin insinöörien näkökulmasta ja niiden mielestä, jotka ovat vetäisseet yhden kirjatentin aiheesta.) Tämähän on hyvin linjassa sen kanssa, kuinka suomalaiset insinöörituotteet valtaavat maailman, kun … ei kun siis hetkinen, suomalaisethan ovat aina innovoineet, mutta maailmanvalloitus tyypillisesti hyytyy siihen, kun ei osata markkinointia.

Markkinointihan tunnetusti on vain golfin pelaamista työaikana Sarfvikissä, kokkelin imurointia julkkismimmien vatsalta ja tyhjien ylisanojen keksimistä Powerpoint-presiksiin. Koska se on näin helppoa, meillä kaikilla on portit auki suurien pörssiyritysten markkinointijohtajiksi viisinumeroisille kuukausipalkoille ja miljoonien optio-ohjelmiin, mutta me markkinointihörhöt ainoastaan laiskuuttamme emme ota niitä paikkoja vastaan. Omalta kohdaltani keskeinen ongelma lienee, etten ole kiinnostunut mistään kolmesta yllä mainitusta kuulemma keskeisestä aktiviteetistä.

Koska menneiden aikojen kolumnejani on syytetty liiasta kovuudesta ja epäinhimillisyydestä, haluan tässä osoittaa inhimillisyyttä. Teen itseni naurunalaiseksi esittämällä seuraavassa kaksi vahvaa ja surrealistista mielipidettä aiheista, joista en ymmärrä yhtään mitään.

En ole koskaan käynyt Uudessakaupungissa, joten päätän, että siellä on todella huonoja baareja ja ikävä meininki. Lisäksi parkkipaikkoja on tosi huonosti.

En ole seurannut asuntokauppaa viime aikoina, joten ilmoitan, että nyt on tosi hyvä aika ostaa asunto, kun kerran asunnonvälittäjätkin sanovat niin. (Miksipä asunnonvälittäjät valehtelisivat lehtihaastatteluissa ja mielipidemittauksissa tehdäkseen itselleen lisäkauppaa?)

Haluan omistaa tämän kolumnini kaupunginosalehtemme kolumnistille, joka ottaa joka numerossa esille jonkun aiheen, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä mitään ja esittää sen jälkeen siitä liudan loistavia ja kärkeviä mielipiteitä, kuten ”miksi emme muka voi sensuroida Internetiä”.

Tämä kolumni päättää kesäuusintojen sarjan. Palaamme tavalliseen ohjelmaan.

Uusinta 7: Pesukoneenne pysähtyvät vuodenvaihteessa

Kolumni on uusinta vuodelta 1999 ylioppilaskunnan lehdestä.

Pian koittaa paljon pelätty, mutta myös odotettu vuosi 2000. Usein kuulee sanottavan, että silloin kaikki alkaa alusta. Hetkinen, mietitäänpäs uudestaan. Mikä alkaa alusta? Mistä kaikki tämä kohu johtuu? Yhtään mikään ei ala alusta – itse asiassa juuri mikään ei muutu juuri mitenkään. Miksi touhotetaan uuden vuosituhannen tekijöistä? Mitä erikoista seuraavissa vuosissa tähän nykyiseen verrattuna on? Olisiko se jonkinlainen rajapyykki, vaikka emme käyttäisikään kymmenjärjestelmää? Tuskinpa, siis juhlikaamme vuoden vaihteessa kymmenjärjestelmän kunniaksi!

Jokin sentään muuttuu. Ehdottomasti parasta vuodessa 2000 on se, ettei enää minkään Ostos-TV:n esittelemän ihmevempaimen nimi voi enää olla Vipstaaki 2000, koska se alkaa kuulostaa vanhanaikaiselta viitatessaan menneisyyteen. Ah onnea! Vaan on tuossa maagisessa luvussa paljon muutakin hyvää. Vuoden vaihduttua ei yksikään maailmanlopunennustajalahkon johtaja meuhkaa enää vuosituhannen vaihteessa saapuvasta Harmagedonista. Ainutkaan tietotekniikkakonsultti ei silloin kiertele pelottelemassa yrityksiä ja tarjoamassa palveluitaan Y2k-bugin korjaamiseksi. Eikä tämän paljonpuhutun vuoden alettua kukaan vuosituhatbugin tiimoilta naistenlehdistä lukenut perheenemäntä luule, että hänen vastahankittu pesukoneensa hajoaa vuodenvaihteessa, koska uusissa pesukoneissa on kuulemma mikroprosessori, joka luonnollisesti sekoaa ’99:n muuttuessa mystiseksi ’00:ksi. Melko hienoa on myös se, ettei ensi vuonna kukaan sarkastinen Punis-toimittaja enää irvaile vuosituhatvouhottajille.

Kaikesta tuosta ihanuudesta huolimatta vuoden 2000 tuleminen ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Taatusti hirveintä vuosituhannen vaihteessa on se, kun ihmiset tappelevat siitä, milloin uusi vuosituhat alkaa. Alkaako se 1.1.2000 vai 1.1.2001? Oliko ajanlaskumme ensimmäinen vuosi nolla vai yksi? Minua ei kiinnosta pätkääkään. Minulla on ratkaisu tuohon mitäänsanomattomaan tappeluun. Tekisimmekö vaikkapa sopimuksen, että olemme jo nyt kolmannella vuosituhannella? Eikös kuitenkin tuo ajanlaskumme alku laskettu jokseenkin päin seiniä keskiajan kalenterimunkkien toimesta? Tämän ansiosta kolmas vuosituhat oikeastaan alkoi jo pari vuotta sitten. No voihan helvata, unohdin kokonaan juhlia uutta vuosituhatta!

Uusinta 6: Suomi haluaa oman Dennis Rodmanin!

Kolumni on uusinta kultaiselta 90-luvulta ylioppilaskunnan lehden kolumnista.

Kesän suurien urheilukilpailujen myötä olemme päässeet nauttimaan Tulosruudun urheilullisesta annista ja sporttisankareiden lausunnoista. Valitettavasti nämä Suomea maailmankartalle hikoilevat urheilijat eivät liiemmin pääse kuuluisuudesta ja mammonasta nauttimaan, kun taasen mainostauolla Dennis Rodman kerää sievoisen potin näyttäytymällä mainoksessa. Missä on vika? Emmekö me osaisi täällä Suomessa tehdä samaa?

Haluan auttaa nousevia urheilijoita. Tarjoan käyttöön vallankumouksellisen tavan saada sponsoreita, juorulehtien haastattelupalkkioita, kauniita naisia tai komeita miehiä, nopeata rahaa, kiiltäviä urheiluautoja, kalleimpia design-vaatteita ja ilmaisia kaukomatkoja. Kaikkein parasta suunnitelmassani on, ettei urheilullisten taitojen tarvitse olla kovin kaksiset. Riittää, että on vaikkapa joku jämäpelaaja jossain jääkiekon liigajoukkueessa, keskinkertainen jalkapalloilija tai yksilölajeissa kuka tahansa, jota haastatellaan usein. Avain menestykseen on mediassa.

Suuri suunnitelma toimii näin: Joka kerta, kun media on paikalla, pitää valmistella joku mahdollisimman rankka lausunto. Ei ole liiemmin väliä, mitä sanoo, kunhan sanoo sen mahdollisimman rankasti. Edes sillä ei ole liiemmin väliä, liittyykö se mitenkään päivän peliin. Oikeastaan olisi melkein parempi, ettei kommentoi mitään urheiluun liittyvää ollenkaan. Urheilutapahtumien kommentointihan on oikeasti melko tylsää. Lausuntojen pitää olla repivämpiä. Jokseenkin vaikkapa seuraavasti:

– Mitkä olivat mielestäsi tämän päivän pelin kulminaatiopisteet? Olivatko ne viisikkopelaaminen, kaksinkamppailujen voittaminen ja erikoistilanteet?
– Minun mielestäni Yleisradion tulisi tukea pornotuotantoa ja esittää hyvin tehtyä ja kasvattavaa pornoa kanavillaan iltaisin vastapainoksi kaapelikanavien mauttomalle ja törkeän misogyniselle halpatuotantoroskalle.
– Ah, anteeksi, kuulit kysymyksen varmaankin väärin… ja haluan huomauttaa, että olemme suorassa lähetyksessä koko maahan.
– Siksipä juuri. Hitot tässä mitään kulminaatiopisteistä puhumaan. Puhu valmentajalle, jos sellaisista haluat jutella. En minä ole pelitaktiikan ekspertti, vaan pelaaja. Tähän samaan hengenvetoon voisinkin sanoa, että minusta koulujen yläasteen musiikin pakolliseen oppimäärään voitaisiin lisätä nykyistä pintaraapaisua huomattavasti laajempi rockmusiikin historia, koska sillä on ollut erittäin merkittävä rooli nykyisen populaarikulttuurin muodostajana. Nykyisen populaarikulttuurin vaikutusta yhteiskuntaan ei sovi väheksyä, vaikka konservatiivinen koululaitos ei tunnusta sen ymmärtämisen olennaisuutta.

Korkeintaan pari tällaista haastattelua tarvittaisiin, ennen kuin olisi vankka kannattajakunta – mikä johtaisi siihen, että fanituotteet menisivät kaupaksi, katsojaluvut nousisivat ja kaikki hardcore-henkiset firmat olisivat kilpaa tarjoamassa sponsoridiilejä. Haastateltavaksi tulisi kutsuja useammin. Henkilöstä tulisi ilmiö tuota pikaa. Ainoa, mistä pitäisi lausuntojen lisäksi pitää huolta, olisi se, ettei kunto repsahda aivan täysin, ettei lennä joukkueesta pihalle – vaikkakaan joukkueen talousjohto ei kovin herkästi päästäisi moista fanituotekultakaivosta näpeistään. Lausuntojen tunnuspiirteinä tulee olla aina se, että esittää ne älykkään oloisesti ja sisällön tulee olla mahdollisimman rankkaa. Hyvää sisältöä on kaikki, jossa on paljon tabuja ja kaikki, mikä ärsyttää konservatiivisia piirejä. Mainioita jutunjuuria ovat vaikkapa televisioväkivalta, seksi, rock, päihdepolitiikka, lastenkasvatus, sensuuri ja ihmisten typeryys.

Jääkiekkokausi alkaa pian. Tarjoan kenelle tahansa nopeasuiselle ja kylmähermoiselle urheilijalle valmiiksi kirjoitettuja lausuntoja kohtuullista rahallista korvausta vastaan.

Uusinta 5: Verta kentälle!

Kolumni on uusinta vuoden 1999 ylioppilaskuntalehden kolumnista.

Yleinen harhaluulo on, että jääkiekko on urheilua. Monet lätkäjoukkueet nimittävät itseään jopa urheiluseuroiksi. Ainakin se jääkiekko, mitä SM-liigatasolla tai NHL:ssä pelataan, on hyvin organisoitua liikunnallista massaviihdettä. Ihan oikeasti, jos kyseessä olisi urheilulaji, voisiko pienestäkään nyrkkitappelusta selvitä ilman pitkiä pelirangaistuksia? Kuvitelkaa pituushyppääjä tempaisemassa kilpakumppaniaan turpaan ennen kilpailusuoritusta.

Jossain on kuitenkin ymmärretty jääkiekon viihteellisen puolen perimmäinen olemus. Like-Uutisten numerossa 6/99 HIFK:n johtohahmo Frank Moberg toteaa: ”Mutta tottakai me pidetäään meidän brändistä kynsin hampain kiinni. Pyritään toteuttamaan joka vuosi sellainen pelityyli, joka tukee meidän imagoa.” Eli pelityyliä ei edes yritetä valita tehokkuuden perusteella, vaan sen perusteella, mitä fanit haluavat. Häkellyttävää rehellisyyttä. Eikö viihteen pitäisikin tarjota juuri sitä, mitä maksavat asiakkaat haluavat?

Mitä yleisö tahtoo? Olen tarkkaillut ihmisten reaktioita jäähallissa ja huomannut, että yleisö tahtoo ensisijassa tappeluita ja toissijaisesti hienoja maaleja. Vai ulvooko yleisö innoissaan, kun joukkueet karvaavat taktisesti oikein tai ottavat juuri oikeassa kohtaa aikalisän? Alkavatko katsojat haukotella ja lähtevät käymään tuopillisella, kun tappelu alkaa? Ehei, ihmiset haluavat verta kentälle. Hienojen maalien tarjoamisessa kilpailu on jo liiankin veristä. Toisinaan toiminta muistuttaa jopa urheilua. Sen sijaan jääkiekon alalla on vielä tilaa väkivallalle.

Syksyn ensimmäisessä Punakulmassa esittelin keskinkertaiselle urheilijalle tien tähtiin Dennis Rodman -taktiikalla. Sarja jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on altavastaajan asemassa oleva jääkiekkojoukkue ja Taktiikka Sika. Otetaan yksi liigajoukkue, joka kaipaa lisää yleisöä halliinsa. Kauden alussa palkataan joukkueeseen halvalla viidestätoista kahteenkymmeneen täysiveristä tappelijaa edullisesti. Jokaisessa ottelussa pahoinpidellään vastustajan joukkue mahdollisimman pahasti välittämättä rangaistuksista. Mainonta perustuu yksinkertaiseen konseptiin: ”Tule katsomaan, kun liigan huippujoukkueet saavat turpaansa.” Jokaisessa ottelussa halli on täynnä yleisöä. Fanituotteet menevät kaupaksi kuin leipä.

Taktiikkaan liittyy pieniä ongelmiakin, jotka tosin ovat voitettavissa. Koska maalinteosta ei luonnollisista syistä tule mitään, joukkue tippuu kauden jälkeen divariin. Divarikautta varten palkataan edellisen kauden tuotoilla hyvä taitojoukkue. Joukkue nousee divarin reippaasti isoimmalla budjetilla takaisin liigaan seuraavaksi kaudeksi. Aloitetaan sykli alusta. Joukkueen talous voi hyvin. Sitten, kun joukkueen talous voi riittävän hyvin, voidaan ostaa toinen liigajoukkue, joka vaihtaa vuorovuosin pelaajia alkuperäisen joukkueen kanssa. Taitopelaajat pannaan aina divarivuorossa olevaan joukkueeseen ja tappelijat liigaan. Tällöin yleisö saa joka vuosi sitä mitä tahtoo.

Uskallatko väittää, etteivät tämän joukkueen pelit kiinnostaisi tavallista runkosarjaottelua enemmän?

Kirjoittaja vastustaa väkivaltaa kaikissa muodoissaan jääkiekkokaukalon ulkopuolella.

Uusinta 4: Kopiokone on Antikristus

Kolumni on uusinta vuosituhannen vaihteen ylioppilaskuntalehden kolumneista.

Nyt riittää. Monissa yhteyksissä on annettu ymmärtää, etteivät kopiokoneet ole maailman alhaisimpia laitteita, niiden suunnittelijat eivät olisi Hitlerin kätyreitä ja valmistajat eivät tahtoisi pahaa kaikille maailman ihmisille. Tämä kaikki on valheellista propagandaa. Kopiokoneet ovat todellisuudessa julma salajuoni.

Ensimmäisessä vakavasti otettavassa työpaikassani otin joka ainoa päivä 31 nippua kopioita raporteistani ja pistin jakeluun. Jo silloin ihmettelin, mikä kumma siinä minun käyttämässäni kopiokoneessa oikein on. Se kun ei tunnu selviävän yksinkertaisimmastakaan tehtävästä tukkimatta koko konetta. Kovasti kiinnosti myös, miksen osannut käyttää sitä konetta kunnolla, vaikka opin hetkessä käyttämään äärimmäisen epäkäyttäjäystävällistä ja hankalaa tehdastietojärjestelmää. Ehkä olin tyhmä. Luulin, että oli vain käynyt huono säkä – siihen firmaan oli ostettu ison perheauton hintainen kopiokone, jota ei osannut kukaan käyttää, eikä se hinnastaan huolimatta toiminut ja huoltomiehet kävivät korjaamassa sitä melkein yhtä usein kuin siivooja tyhjensi paperikorin kopiohuoneesta.

Olin väärässä. Käydessäni armeijassa tein jälleen tuttavuutta kopiokoneiden kanssa. Eihän sekään pirulainen toiminut alkuunkaan niin kuin piti. Jumitti papereita ja lajittelunkin kanssa oli vähän niin ja näin. Huolto ei tosin käynyt aivan yhtä usein. Kun minulla oli nelisen kuukautta armeijaa jäljellä, kopiokone alkoi vilkuttaa huoltovaloaan. Minulle kerrottiin, että huolto on jo tilattu. Neljä kuukautta myöhemmin huolto oli edelleen tilauksessa. Ehkä se kone vilkuttelee vieläkin.

Seuraavassa työpaikassa – jälleen kopiokoneita. En ollut enää yhtään yllättynyt siitä, etteivät ne toimineet. Ei ollut uutta, ettei kaksipuoleisten kopioiden ottaminen onnistunut kuin kerran tuhannesta. Kokemuksesta viisastuneena, kerran koneen jumittaessa ja sekoittaessa erään ison ja vaivalloisen kopiourakan, en alkanut hakata konetta. Sen sijaan otin paperini ja menin toimistooni rauhoittumaan vartiksi ennen kuin aloitin kaiken taas alusta.

Monet teistä ovat varmaankin tutustuneet koulumme A-siiven alakäytävällä oleviin kopiokoneisiin. Kopioin juuri äskettäin noin 450 sivua materiaalia kolmesta eri kirjasta. Käänsin 450 kertaa sivua. Painoin 450 kertaa kopionappia. Maksoin 450 kertaa 30 penniä per kopio. Illalla kotona huomasin, että melkein joka toinen sivu katkeaa kesken oikealta puolelta. Niin herkullisesti katkeaakin, että yleensä jää kahdesta kolmeen kirjainta pois. Lue siitä nyt sitten tenttiin.

Tässä kopiokoneessa kun lasi olikin selkeästi leveämpi kuin kopioala. Joten zoomatessa se vain katkaisikin sivun kesken kaiken, mutta juuri niin näppärästi, ettei se tapahtunut jokaisella sivulla. Juuri siten, ettei sitä huomannut vasta kuin kotona lajitellessa. Tarvitsen uudet pelihousut, koska vanhat repesivät. Myös pinna ja hihat kärsivät palovaurioita. Keitti myös yli.

Vihaan kopiokoneita koko sydämestäni. Ihminen on lentänyt jo 30 vuotta sitten Kuuhun, mutta nykyteknologialla ei pystytä rakentamaan toimivaa kopiokonetta. Tunsin käsittämättömän hyvänolontunteen, kun Konttorirotissa pahoinpideltiin faksi pesäpallomailoilla. Vaikka se olikin vain faksi, oli se tarpeeksi lähellä kopiokonetta ollakseen kiihottavaa. Kopiokoneen purkaminen pesäpallomailalla on aina ollut fantasiani. Jonakin kauniina päivänä vielä toteutan sen.

Uusinta 3: Kalifornia takaisin!

Kolumni on uusinta vuosituhannen vaihteesta ylioppilaskunnan lehdestä.

Riitta Uosukainen – kansanedustaja, eduskunnan puhemies, presidenttiehdokas ja äidinkielenopettaja, joka kirjansa lainatuimmassa kohdassa ei osannut kirjoittaa sanaa ”reva” oikein – on alunperin karjalainen. Hän on kertonut haluavansa Karjalan takaisin Suomelle ilman siellä asuvaa väestöä.

Minä taasen en ymmärrä, mitä ihmettä tekisimme tyhjällä ja ankealla maa-alueella. Varsinkin kun Karjalan takaisin saaminen vaatisi sen, että kymmenille tuhansille ihmisille sanottaisiin: ”Muuttakaa johonkin muualle, kiitos. Meitä ei kiinnosta, vaikka te olette koko ikänne asuneet täällä. Ottakaa kamanne nopeasti, jättäkää kotinne ja menkää mahdollisimman kauas.” Koska tällaisen ehdotuksen tekemisestä selviää hengissä – ja silti saa olla presidenttiehdokkaana, oletan väestön tyhjentämisen ja rajojen siirtämisen olevan periaatteellisessa mielessä validi ajatus.

Jos ihmisiä kerran voi siirrellä ja maa-alueita vaatia takaisin, haluan ottaa osaa keskusteluun. Minä haluan Kalifornian takaisin. Kalifornia on jossain vaiheessa ollut täysin varmasti osa Suomea. Ainakin jossain alkuräjähdyksen tietämillä, ellei muutoin. Voisin tehdä tietenkin tutkimusta tästä ja esittää jonkinlaista todistusaineistoa, mutta en usko moista tarvittavan. Sitäpaitsi jännitys ja tunne katoaisivat täysin tieteellisen näytön edessä. Uskottavahan se on muutenkin, että Kalifornia on erottamaton osa Suomea. Meille on annettu geeneissämme se, että kotimme on aina Kaliforniassa Uosukaisen Karjalan tapaan.

Minun mielestäni Kalifornia voitaisiin tyhjentää täysin Amerikan intiaanialkuperäisväestön syrjäyttäneestä jenkkialkuperäisväestöstä. Tai ei aivan täysin. Los Angelesissa sekä San Franciscossa on lukuisia hyviä bändejä. Ne saisivat toki jäädä, kunhan keskittyisivät tekemään musiikkia levy per vuosi -tahdissa. Myös rantatytöt (ja tasa-arvon nimissä myös rantapojat) voivat jäädä, kunhan lupaavat hengata rannalla mahdollisimman paljon. Quentin Tarantino saa myös jäädä, kunhan ottaa Suomen kansalaisuuden.

Alkuperäisväestön lähdettyä voidaan käydä jakamaan alueita. Edellä mainitulle Tarantinolle luonnollisesti annetaan puolet Hollywoodista. Toinen puoli Hollywoodista annetaan Aki ja Mika Kaurismäen käyttöön. Renny Harlin sekä muut big-budget-no-brain-elokuvien tekijät karkotetaan Albaniaan tekemään elokuviaan, kunnes muuttavat tyyliä tai vaihtavat alaa. Kaikki merkittävimmät levytysstudiot jaetaan parhaiden suomalaisten bändien kesken. Kaikki merkittävimmät rantatytöt jaetaan sarkastisten kolumnistien kesken. Jos Ruben Stilleriltä ja Jari Saariaholta jää joitain yli, ylimääräiset annetaan pohjoishelsinkiläisille sarkastisille kolumnisteille.

Jenkkien huoli Kalifornian katoamisesta saadaan helposti voitettua. Kiinnitetään huomio aivan toisiin asioihin. Aitoamerikkalaiseen tapaan mikä tahansa absurdi perätön väite uppoaa, jos sen sanoo tarpeeksi vaikutusvaltainen taho. Väitetään Jay Lenon, Jerry Falwellin, Suomen presidentin ja hallituksen suulla, että kaikki Suomen naispresidenttiehdokkaat ovat harrastaneet villiä ryhmäseksiä Bill Clintonin, Monica Lewinskyn, Elviksen, Ally McBealin, Muumipeikon ja South Parkin Kennyn kanssa sekä Clintonin presidentinvaalikampanjan että presidenttikauden aikana. Asia tulee kertoa yksityiskohtia säästelemättä. Tämä uutinen täyttää kaiken Yhdysvaltain mediatilan puoleksi vuodeksi, eikä kukaan pysty huomaamaan, että yksi pieni Kalifornia katosi yhtäkkiä Suomelle. Minkäänlaisiin lakiteknisiin juttuihinkaan ei voida Kalifornia-asiassa vedota, koska kaikki lakimiehet ja syyttäjä Kenneth Starr olisivat seuraavat viisi vuotta orgiajutun kimpussa.

Suomessa on liian kylmää. Kalifornia takaisin! Surf’s up!

Uusinta 2: Möttönen Insulting

Kolumni on uusinta 90-luvulta. Tämä on osa kaksi kahdeksanosaisessa sarjassa kesäuusinnoista vuosituhannen vaihteesta.

Kun olen käynyt pyörimässä sekä työntekijänä että asiakkaana eri firmoissa, olen huomannut selkeän tarpeen – monissa yrityksissä tarvittaisiin ulkopuolista insulttiapua. Joskus henkilökemiat eivät aivan pelaa ja tunnelma kiristyy. Kiristymistä pahentaisi entisestään se, että alettaisiin etsiä syyllisiä ja tappelemaan firman sisällä. Ehei, näin ei kannata tehdä. Ei silti kannata antaa ihmisten selvitä ilman solvauksiakaan. Oikeuden täytyy tapahtua ja ihmisten tulee saada kuulla kunniansa.

Joten – tässä vaiheessa insulttiyritys astuu sisään. Insulttiyrityksen liikeidea on tuottaa nimettömiä solvauspalveluja niille, jotka eivät välttämättä itse pysty tai halua solvata työtovereitaan tarpeeksi tulisesti tai tarvitsevat nimettömyyden suojaa. Kun insulttiyrityksestä tilataan insultti, insultoija tulee insultoitavaan yritykseen, kerää tietoa kohdehenkilöstä ja formuloi strategian.

Tarpeen mukaan insultoija etenee joko ammatillisten, henkilökohtaisten, ulkonäöllisten tai tusinainsulttien taktiikalla. Ammatillisiin insultteihin kuuluu esimerkiksi: ”Juokse nyt äijä mutkia, sinun markkinointistrategiasi on naula tämän yrityksen arkkuun. Ei näytä sullakaan olevan pienintäkään näkemystä mistään. Mitä oikein teet tällä alalla?” Henkilökohtaiset insultit ovat usein myös tehokkaita. ”Ei ihme, ettei täällä työpaikalla töistä ei tule mitään, kun vaan kaiket illat istut Kallion räkälöissä.” Monet meistä eivät sitten yläasteaikojen ole harjoitelleet ulkonäöllisiä insultteja – tai edes kuulleet niitä. ”Olet tainnut viime aikoina vähän lihoa. Ei täällä kukaan uskonutkaan että se olisi enää mahdollista, mutta näköjään yllätit kaikki.” Kun mikään muu ei toimi, siirrytään tusinainsultteihin. ”Harvoin näkee noin typerää ihmistä. Susta ei kyllä kukaan pidä.” Tusinainsultit perustuvatkin laadun sijasta määrään. Tusinainsultteja pitää nimensä mukaisesti tarjoilla vähintään tusinan sarjoissa.

Nykytrendi kaiken muun kuin ydinliiketoiminnan ulkoistamiseen on vahva, mutta usein henkilöstöasioissa se on jäänyt puolitiehen. Tuskin mikään yritys on itseriittoinen solvausten suhteen. Solvausten ulkoistamisella saadaan henkilökemia paremmaksi, koska ihmiset eivät hauku toisiaan, vaan solvaukset henkilöityvät ulkopuolisiin insultoijiin. Myös työaika voidaan käyttää tehokkaammin, koska ei tarvitse kytätä toisten heikkoja puolia ja miettiä sopivia sutkautuksia. Ilmapiiri rentoutuu, koska kaikkien syvimmät vihatkin sanotaan julki ja mitään ei jää hampaankoloon.

Insulttiyritysten tulevaisuus on turvattu. Kunhan ensimmäiset suomalaiset insulttiyritykset listautuvat pörssiin, voidaan odottaa ennätykset rikkovaa kasvua. Sitä odotellessa, älkää yllättykö, jos siististi pukeutunut insultoija saapuu toimistoonne insultoimaan. Olkaa yhteistyökykyisiä ja loukkaantukaa hänen puheistaan, niin säästämme kaikki aikaa ja vaivaa.

Uusinta: Kuka vielä muistaa 90-luvun

Kolumni on uusinta vuosituhannen vaihteen ylioppilaskuntalehden kolumnista.

60-luvulla hallitsivat Hendrix, Woodstock ja Vietnam. 70-luvulla meille esiteltiin Travolta, disko ja afrokampaukset. 80-luvulla kotitietokoneiden maihinnousu, Kekkosen ajan loppu ja Tšernobyl. Mitä meille jää 90-luvusta?

Muutama viikko sitten Melissa-virus iski ja koko maailma oli polvillaan. Sähköpostijärjestelmät suljettiin ja virustorjuntaohjelmatalojen serverit tukkeutuivat. Keino, jolla tämä pommi saatiin räjähtämään, oli hyvin yksinkertainen ja ovela. Joku oli keksinyt laittaa viruksen tiedostoon, jossa piti olla WWW:n maksullisten pornoservereiden salasanoja. Laittoipa, pahalainen, tuon tiedoston vielä alt.sex-keskusteluryhmään ja muutaman sekunnin päästä informaatioyhteiskunta alkaa yskiä. Ei voisi olla paljon 90-lukulaisempaa tapaa saada maailma polvilleen.

Emme elä onnelassa. Onneksi media muistuttaa meitä siitä ja tarjoaa meille kaikki sodat ja kriisit reaaliajassa. 80-luvun Rambo on nössöjen kamaa – näinä ihmeiden päivinä tosi kovaa tavaraa saadaan CNN:ltä suorana ja autenttisena! Oltiinpa sitten Persianlahdella tai Kosovossa, kamerat ovat eturintamassa. Eikä ennen 90-lukua O.J. Simpsonin oikeudenkäynnistä olisi saatu mainiota mediatapahtumaa – saati sitten siitä viihteellisestä kriisistä, joka alkoi Valkoisen Talon harjoittelijatytön suorittamasta fellaatiosta. Taisi olla vuosituhannen kalleimpia kyytejä.

Osaammepa onneksi Suomessakin avata suumme. Ennen niin hiljaiset ja jurot suomalaiset alkoivat avautua bussissakin. Emme tietenkään vierustoverille, vaan kännykällemme. Jos emme kirjoita tekstiviestiä, kyselemme kovaan ääneen, missä ystävämme ovat ja mitä he sanoivatkaan, kun kuuluu niin huonosti. Kaiken tämän teemme puristaen rystyset valkoisena Nokiaa, joka on suurin ylpeyden aiheemme. Olemmehan toki joka ainoa osallistuneet suuren Nokiamme menestykseen. Esimerkiksi minä olen ajanut useita kertoja Länsiväylää pitkin Keilaniemen pääkonttorin ohi, joten ilmeisesti minullakin lienee aihetta paukutella henkseleitäni ulkomaaneläville telekommunikaatiosektorin osaamiseni ansiosta. Nuo muiden maiden asukithan kuulemma vielä paiskovat kihlasormuksiaan koskeen, kuten mekin vielä menneinä vuosikymmeninä. Nykyään vain siirrämme entiset paremmat puoliskomme toiseen soittajaryhmään Nokian 6000-sarjalaisessamme.

Olemme tällä vuosikymmenellä nyt virallisesti eurooppalaistuneet yhdentymällä Euroopan Unioniin ja vielä bonuksena EMUunkin. (Emuun yhtymistä pidettäisiin Australiassa perin eriskummallisena.) Koko alkuvuosikymmenen lauoimme suuria sanoja siitä, kuinka takapajuinen Suomi muuttuu hienostuneen eurooppalaiseksi. Käytännössä eurooppalaistuminen toteutettiin siten, että lähetimme muutaman poliitikon Brysseliin hulppeilla matkakorvauksilla tuettuina, teimme Helsingistä tulevan kulttuuripääkaupungin ja revimme kaikki pääkaupunkimme kadut auki juhlistaaksemme kulttuuriamme. Kaikkein kovimmat eurofiilit vaihtoivat keskioluen aitoon englantilaiseen Hartwallin siideriin.

Muistatteko, kun jo viime vuosikymmenen puolella keksityt CD-levyt (suomeksi siis kompaktilevy-levyt) löivät itsensä lopulta läpi 90-luvun alussa Suomessakin? Entä sen, kun keksittiin laittaa tietokoneeseen CD-asema ja kaksi viiden watin kaiutinta, niin voitiin kompuutterinrakkinetta sanoa interaktiiviseksi multimediakoneeksi ja kodin viihdekeskukseksi? Tai sen, kuinka internet löi itsensä lopullisesti läpi? Nythän jokainen meistä voi tiedon valtatietä pitkin ottaa syrjäisestä metsämökistäkin yhteyden ystäviinsä ja pysyä täten visusti erossa heistä. Mutta miten ikinä tultiinkaan toimeen ilman energiajuomia, jotka hintaan kymmenen markkaa per tölkki piristävät lähes yhtä paljon kuin yksi kahdenkymmenen pennin hintainen kofeiinitabletti? Mitä kertoo 90-lukulaisesta ihmismielestä se, että ehdottomasti kohutuin lääkevalmiste koskaan on Viagra? Tästä eivät vuosikymmenet enää parane.

Minä pidin 90-luvusta jollain humoristisella tavalla. Toivottavasti seuraavan vuosikymmenen huumorintaju on vähintään yhtä hyvä ja silloin keksitään siideri, joka ei sulata hampaita.

Uusintoja 90-luvulta

Olen pari viikkoa reissun päällä. Sieltä ei välttämättä tule päivitettyä Loistavaa. Siksipä toimin, kuten TV-yhtiöissä toimitaan – panen kesäksi uusintoja pyörimään ajastettuna.

Seuraavat postaukset tulevat olemaan uusintoja vuosituhannen vaihteen kolumneistani.