Ensimmäinen asia, josta olen lapsellisen innostunut

Tämän blogin ensimmäisenä vaahtoamisen aiheena on kovalevylliset digiboksit. Kunnollisen kovalevydigiboksin tai järkevästi ja saumattomasti toimivan kotiteatteri-PC:n hommaaminen muuttaa suhtautumisen televisioon pysyvästi.

Kun Topfield-loota osaa olla fiksu, nauhalle menee automaattisesti ilman sen kummempaa kaikki ohjelmat, joiden nimissä on ”pokeri”, ”Idols” (jos tulee kolmoselta, muttei SubTV:ltä), ”Simpsonit” ja kaikki muu olennainen, TV ei enää ikinä määrää minua.

Televisio ei ole meikäläiselle ainakaan sellainen laite, jolle pitäisi antaa ajatusta tai sen pitäisi jotenkin aikatauluttaa minua. Kun on fiilistä tai aikaa katsoa televisiota, sitten katson. Kun ei, unohdan koko laitteen ja tulen loppukansakuntaa puoli kautta Lostissa jäljessä. Mutta ikinä, en ikinä, en rupea kaupan kassalla murehtimaan, että meneekö jokin pian alkava nauhalle. Se menee, jos se on hyvä.

Tässä jos missä on 2000-luvun zeniläisyyttä. Mieleni on tyhjä TV:stä.

Live-television katsominen on aivan eri maailmasta myös. Jos haluan käydä jääkaapilla kesken livelähetyksen, painan pausea ja käyn. Jos ei nappaa katsoa mainoksia, kelaan niiden yli, jos olen tullut hiukan jälkijunassa katsomaan liveä. Jos jotain kummallista tai loistavaa tapahtuu, kelaan takaisin ja katson sen uudestaan.

Jos poikkeuksellisesti jotain aivan ainutkertaista tulee televisiosta, riipaisen digiboksilta ohjelman tietokoneen kovalevylle ja poltan DVD:lle arkistoon, ja tietenkin samalla editoin mainoskatkot hittoon.

Tämä on yksi pieni esimerkki arkipäivän loistavuudesta, pienestä jutusta, joka muuttaa arkipäivää.