Loistava

Joskus hecklereilläkin on loistava ajoitus.

Kun frisbeegolf on parhaimmillaan, se on tällaista:

Tällaista oli viikonloppuna Ruotsissa.

Hiljattain tuli vuosi ja muutamankymmentä keikkaa täyteen stand upin esittämistä julkisesti.

Kevätkausi alkaa päättyä ja aloin taas miettiä, miksi tämä on oikein niin mielekästä puuhaa. Kun olisi kaikenlaista muutakin tekemistä, niin mikä saa meikäläisen käyttämään iltoja siihen, että treenaa settiä kerta kerran jälkeen läpi ja juoksee kaiken maailman klubeilla puhumassa outoja ihmisille? Vastaus on se fiilis, joka tulee siitä, kun homma toimii.

Silloin, kun homma toimii, jokainen sana on hulvaton ja jokainen ele saa porukan nauramaan, kaikki setupit ovat timmejä ja punchit menevät perille. Silloin on fiilis, että voisi tehdä mitä vaan. Sitten on niitä iltoja, jolloin mikään homma ei toimi, samat jutut kuin edellisellä timanttisella keikalla eivät naurata ketään ja sössii kaikki setuppinsa. Tuollaisen keikan jälkeen on melko varma siitä, että on maailman paskin jätkä. Panee miettimään, minkälainen fiilis hiljaisemman illan jälkeen olisi, jos olisin aloittanut nämä jutut kymmenen vuotta nuorempana ja epävarmempana.

Juuri tuo kaksijakoisuus tekee hommasta mielekästä ja jännittävää. Jos ei ole riskiä epäonnistua, ei onnistuminenkaan olisi niin mahtavaa. Tämä on niin mahtavaa myös siksi, koska tämä on häkellyttävän vaikeaa. Kun näkee fiksuja ihmisiä yrittämässä vääntää huumoria pitkän valmistautumisen jälkeen ja silti epäonnistuvan, tajuaa miten kummallisen hankala laji tämä on.

On jo valmiiksi vähän harmitus päällä, että kesällä ei ole oikein keikkoja missään tarjolla (kenellekään). Kesät ovat perinteisesti hiljaista aikaa tässä taiteenlajissa – koomikot.cominkin keikkakalenteri kumisee kesä- ja heinäkuulle tyhjyyttään.

Viimeinen ennen kesää sovittu veto on tiedossa keskiviikkona 9.6. On The Rocksissa kahdeksalta. Ajattelin ladata maksimimäärän uusia juttuja kevätkauden päätteeksi koeajoon. Nähdään siellä.

Törmäsin aiemmin poikkeuksellisen mainioon pieneen Angelika Oinaanvaaran dokkariin suomalaisesta stand upista. En ikinä tullut painaneeksi aiemmin playta, mutta panin sen muistiin. Katsoin sen nyt lopulta läpi ja yllätyin positiivisesti.

Katso alta, mitä suomalaisilla koomikoilla on sanottavanaan tästä rujosta, mutta loistavasta taiteenlajista:

Tele Finland käytti nokkelasti tilaisuuden hyväksi. Kun kaupungissa on kaikkien aikojen lumiennätys muutaman sentin päässä, Tele Finland pani Snow Patrol -nimisen partion kiertämään Helsinkiä tehtävänään irrottaa autoja hyväntekeväisyytenä.

Jäin itse maanantaina parkkiruutuun jumiin, kun parkkeeratessani auto humpsahti pehmeän lumen sisään. Petollisessa parkkiruudussa oli ensin kova polanne ja sitten yllätyksenä höttöisempää lunta. Auto oli tehokkaasti polanteen päällä killumassa ja yksikään rengas ei ottanut maahan kunnolla. Kaivoin maanantai-iltana tunnin verran autoa ystävällisen ohikulkijan lainaamalla lapiolla ulos, mutta kova polanne keskellä auton alla ei tuntunut antavan periksi.

Ajattelin, että jatkan keskiviikkoiltana talkoita, kunhan saan oman lapion ostettua. Keskiviikkona kävikin ilmi, että kaikki teräväkärkiset lapiot Helsingin keskustasta on myyty loppuun.

Tänään töistä palatessani kuulin tuosta palvelusta. Pirautin 18.45 päivystysnumeroon ja pojat olivat 19.20 mestoilla kaivamassa autoa pois. Pari lapioniskua myöhemmin totesimme, ettei se siitä kaivamalla pitkälle pötki. Hinausköysi kiinni, kevyt nykäisy, ja päästiin ihmisten ilmoille. Tuo säästi melkoiselta säädöltä ja yhden lapion ostolta.

Partio on vielä huomenna perjantaina 5.2. liikkeellä. Jos olet lumen vankina, pirauta 040 4615404.

Toivoivat varmaan, että ne, joiden auto kaivetaan, hehkuttaisivat kokemustaan jälkeenpäin. Niin teenkin.

Standupin joulutauko on ohi ja kevään keikkakalenteri alkaa hitaasti, mutta varmasti täyttyä. Ensimmäinen veto on ensi keskiviikkona 20.1. On The Rocksissa. Siihen heti perään seuraavana maanantaina käyn korkkaamassa uusiutuneen Black Doorin klubin.

Käyn lyhyesti vilkaisemassa myös Helsingin ulkopuolista maailmaa Tampereella Kahvila Valossa 2.2. Muuallakin Etelä-Suomessa olisi kiva käydä, mutta järkevän ajomatkan päässä ei tunnu oikein olevan sopivia klubeja tarjolla.

Uuden materiaalin kirjoittaminen on ollut viime aikoina omituista. Aihioita syntyy vaikka kuinka paljon, mutta kummallinen itsekriittisyyden aalto iskee päälle heti, kun pitäisi kirjoittaa juttu valmiiksi. Eiköhän siitä huolimatta tässä loppukuun aikana setti mene ihan tehokkaasti uusiksi.

Olisipa loistavaa, jos oma lähikauppa olisi auki 24 tuntia päivässä.

Nyt se on. Kiitos lakimuutoksesta, kiitos Alepalle.

…mutta tein hieman tutkimustyötä tulevaa Riihimäen reissua varten, ja törmäsin riihimäkeläisen käsipalloseura Cocksin logoon, joka on ohessa:

Se toi minulle mieleen yhden klassisimmista internetvideoista:

Tämä ei vaadi enempää selitystä.

…jossa papukaijamaisesti toistat samoja fraaseja kerta kerran jälkeen, niin mitä oppia ottaisit seuraaviin haastatteluihin?

Esimerkiksi tällaista:

Aivan aluksi haluaisin kiittää luovasta lähestymisestä haastatteluihin.

Kulutusjuhlan juttusarjassa Kolme palvelua/tavaraani kirjoittajat kertovat kolmesta tavarasta tai palvelusta, jotka he kokevat itselleen tärkeiksi, ja he kehottavat myös muita kirjoittamaan blogeihinsa vastaavan. Tuo kuulostaa selkeästi Loistava-blogin päräytykseltä, koska vaikka viimeaikaiset lukuisat standup-postaukset saattaisivat vihjata muuta, alunperin Loistava syntyi kulutusblogiksi.

Kulutusjuhlan postaussarjan viimeisin innoitti minut lopulta kirjoittamaan oman listani.

1. Läppäri

En halua luopua pöytäkoneesta, koska pokerihörhöilyt vaativat ison ruudun, tykkään riittävän nopsasta koneesta ja pöytäkoneen tehoinen äkäinen läppäri plus iso riittävän hyvä monitori olisi kohtuuttoman hintainen yhdistelmä. Silti kakkoskoneena kotiläppäri on arkipäivää muuttava luottokama. Tätäkin postausta kirjoitan parhaillaan sängyssä lojuen kevyellä läppärillä kirjoittaen.

Sillä ei aivan hirveästi ole väliä, mikä se kakkoskone on, kunhan se on läppäri, joka on riittävän näppärä rontata mukana maailmalla matkabloggausläppärinä ja mahdollistaa lauantaiaamuisin pitkään sängyssä makaamisen, kun samalla lueskelee maailmalla tapahtuneesta.

2. Things

Olen luonnostani melko epäjärjestelmällinen ja paljon pikkuasioita unohtava tyyppi, joten minun on pakko pakottaa itseni käyttämään arkipäivässäni systematiikkaa, jotta saan asiat tehtyä hyvin. Things vähentää stressiä ja pitää huolen siitä, etten unohda mitään.

Things on pohjimmiltaan melko simppeli task management -ohjelma, jonka toimintalogiikka perustuu Getting Things Done -filosofiaan. Kun kirjoittaa kaiken muistamisen arvoisen ylös ja panee kaiken hälyttämään, ei tarvitse murehtia, josko on unohtanut jotain. Tällöin voi keskittyä ihan vain asioiden tekemiseen – tai siihen, että välillä vähän lepääkin rauhallisin mielin.

Things on Getting Things Done -softien joukossa poikkeuksellinen siksi, että se on hyvin suoraviivainen ja helppokäyttöinen. Sitä ei tarvitse sen kummemmin opetella, jos työskentelymalli noudattaa edes etäisesti GTD:tä. Osa kokeilemistani GTD-softista tuntui vaativan aika paljon omaksumista ja erittäin tiukasti GTD-rungon mukaisesti etenevän työskentelytavan. En ole ihan niin sisällä GTD-kultissa, että noudattaisin sitä täysin orjallisesti.

On se vaan niin kummallisen miellyttävää klikata Thingsissä asia tehdyksi. Sekin on mainio tunne, kun katsoo työpäivän lopuksi liutaa tehdyiksi merkattuja taskeja.

3. Goodreads

Goodreads on aivan liian harvan käyttämä palvelu, jossa voi ystäviensä kanssa jakaa sen, mitä kirjoja lukee tällä hetkellä, mitä on lukenut ja mitä on niistä mieltä. Jos Thingsissä tuntui mainiolta merkata taski tehdyksi, kirjan merkkaaminen luetuksi Goodreadsissa on kahta rankemmin sitä. Palvelu myös ruokkii aineettoman omaisuuden keräilijäviettiä. Kerään luettuja kirjoja mielelläni (sanaleikki tässä ei ollut alunperin tarkoituksellinen, mutta nyt kun se tuohon tuli, jääköön).

Goodreadsin parhaudesta osa tulee siitä, että siellä näkee, mitä lukevat ne tyypit, joiden kirjamaun tuntee hyvin. Kyllähän Amazonin käyttäjien arvostelut antavat hyvin vinkkiä, mitä suuri yleisö on mieltä, mutta useasti se suuri yleisö on eri mieltä kuin meikäläinen, eivätkä ne esimerkiksi ole yhtä täpinöissä Everything Bad Is Good For Yousta kuten minä.

Jos tunnemme, merkkaa minut kontaktiksi Goodreadsissa.

Kolmen suosikkipalvelun/-tavaran listalta jäivät niukasti pois Kossin PortaProt, Dropbox, kymppispora, ahdas, joskin äkäinen auto, Evernote, Google Reader, Adium, sarastusvalo, Book Depository, Amazon Marketplace, Play.com, perusjärkkärikamera, pieni SD-kortille tallentava videokamera, Kapsi ja tietenkin Spotify.

Sarah Silverman on mahtava useilla eri tavoilla, mutta tämä on jälleen yksi sellainen:

Eilen televisiosta tuli Disko ja Ydinsota – aivan mahtava dokumentti suomalaisten televisiolähetyksien katsomisesta Neuvostoliiton ajan Virosta. Onneksi satuin sattumalta päätymään sen pariin.

Dokumentissa kerrottiin siitä, kuinka neuvostovirkamiehet suunnittelivat erilaisia häirintäkeinoja, ettei Suomen kapitalistinen propaganda (ts. normitelkkariohjelmat) saastuttaisi neuvostokansalaisten mieliä. Yhtenä hurjimpana häirintäkeinona mietittiin suurta häkkiä Viron rantavesille koppaamaan radioaaltoja.

Kun tulin television ääreen, kysyin kahteen kertaan ensimmäisen viiden minuutin aikana “eikun oikeesti, onko tää huumoripläjäys, ei tällaista nyt hei oikeasti…” Kyllä se ihan dokumentaariseksi oli tarkoitettu, vaikka tekijät olivat toki komediallisesta elementistä tietoisia.

Tyytymättömyys maan tilaan kasvoi, kun näki kuinka suomalainen K-Kaupan Väiski esitteli hersyviä lihatiskejä ja amerikkalaiset viettivät jännittävää elämää Dallasissa. Kaiken huippu oli se, että esitettiin televisiossa Emmanuelle. Sekös vasta jäi historiaan.

Muutama muukin kaveri oli vakuuttunut tuosta dokkarista, kuten esimerkiksi pni. Aika harvoin kuulee monesta suunnasta hehkutusta satunnaisesta virolaisesta dokkaripätkästä. Nyt sattui vain loistava tapaus kohdalle.

Tämän dokkarin voi nähdä vielä muutaman päivän ajan netistä Yle Areenalta. Suosittelen vahvasti.

Seuraavan kerran, kun kuulette uutisia jostain päin maailmaa, kun sensuroidaan internettiä, voitte muistella 80-luvun Neuvostoliittoa.

Työkaverini esitti taannoin erittäin hyvän kysymyksen. Hän kysyi (poikkeuksellisen miellyttävällä brittiaksentilla), onko lopullinen maalini standuppia tehdessä jossain pidemmällä kuin standupissa, esimerkiksi näyttelijänä tai televisiossa.

Ei ole, enkä ollut tajunnut edes ajatella asiaa noin. Nyt tajusin.

Maalini on siinä, että haluan tehdä standuppia mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman isosti, eikä siinä, että se olisi astinlauta johonkin muuhun. En ole järin kaksinen näyttelijä, enkä halua jättää päivätöitäni. Tosin ajatus omasta talkshow’sta olisi hauska, mutta lähinnä vain ajatuksen tasolla. Vaikka se on toki houkuttelevaa, ajatuksen konkreettiseksi tekeminen olisi vähän liian hankala ja luultavasti aivan liian haastava, ellei mahdoton temppu. Vähän samalla tavalla kuin vuoden 1990 Madonnan pokaaminen. (Outoa, että kaikista maailman ihmisistä juuri Vanilla Ice onnistui tuossa, ja on omia irtonaisia ohjelmiakin tehnyt.)

Tuo kysymys konkretisoitui, kun törmäsin viikko sitten koomikoille suunnattuun YLEn koekuvauskutsuun, jossa oli lueteltu liuta standup-koomikoita, joista oli tullut TV-juontajia (Tracey Ullman, Ellen DeGeneres, Jon Stewart). Jätin väliin, koska aika tai minä emme ole kumpikaan vielä kypsiä. Standupin teko nuhjuisissa klubeissa ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi on aivan loistavaa, enkä tahdo vielä muuta kuin lisää ja paremmin sitä samaa.

Standup on luonteva osa sitä samaa, joka alkoi 90-luvun loppupuolella, kun jostain kumpusi tarve muotoilla kirjaimia lauseiksi ja lauseita pikkuisen vinksahtaneiksi kolumneiksi. En niillä maksanut kuin ehkä kuukauden ruuat opiskelijabudjetilla, eikä niistä (edes opiskelijan) tuntipalkoille päässyt, mutta perkeles, se oli vain pakko kirjoittaa.

Eipä ilman sanomisen pakkoa muuten tulisi tätä blogiakaan tehtyä tai noustua kerta kerran jälkeen lavalle kokeilemaan, josko se uusi juttu toimisi, vai seuraako vain jäätävä hiljaisuus.

Luin Facebookista kaverin vahvistimen hurinaongelmista. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta jostain syystä koko ajan kuuluu tasaista hurinaa. Meikäläisellä oli täsmälleen samanlainen ongelma neljä vuotta sitten.

Oireet olivat ne, että kun tietokone ja antennipiuha olivat yhtä aikaa kiinni, hurina alkoi. Jomman kumman irroittamalla hurina loppui. Vaikutti siis maadoitusongelmalta. Koetin ratkaista silloin ongelmaa vimmaisella googlettamisella. Lopulta kävi ilmi, että tuon ongelman ratkaisee galvaaninen erotin, eli vaippavirran erotin. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta.

Loistavaa sinänsä, että yksi pieni palikka, jonkalaisesta ei ole ikinä ennen kuullutkaan, ratkaisee pitkään häirinneen ongelman. (Hei, olen markkinointihörhö, en sähköinsinööri.) Siksi se onkin niin loistavaa ja vaahtoamisen arvoista.

No, luulin, että tuo on niin yleinen ongelma, että kaikki elektroniikkakaupat ovat täynnä galvaanisia erottimia. Silloin ei ollut. Ne harvat paikat, joissa niitä oli, hinta oli 25 euroa tai jotain vastaavaa käsittämätöntä. Lopulta yksi pieni elektroniikkakauppa Haagassa pelasti tilanteen ja tarjosi noin kahdeksalla eurolla moisen.

Kaverin ongelma tänä päivänä oli helpompi ratkaista: suomalaisissa nettikaupoissa on galvaanisia erottimia vähän hemmetisti ja tätä nykyä ihan järjellisiin hintoihinkin.

Halusin kirjoittaa tämän ylös, että jonkun kohtalotoverin googletus käy helpommaksi. Ei ollut aikanaan ihan ensimmäinen eikä toinen googletus, joka ratkaisi ongelman.

(Joo, tämä oli viimeinen postaus aiheesta “vaippavirran erottimet”, kohta seuraa taas lisää vaahtoamista ja kulmikkaita vitsejä.)

Olen sanonut Hyssestä ja Flipistä jotain jokaisella keikalla. Viime keskiviikkona sanoin näin.

Standup: On The Rocks 30.9.2009 – kissat