Auto Saksasta

Sinne ja takaisin – eli Audin tarina
Hin und zurück – die Geschichte von meinem Audi.

Varoitus: Tarina on pitkä. Tässä on lyhennelmä laiskoille lukijoille: Hain auton. Ei isompia ongelmia. Oli helpohkoa. Saksalaiset puhuvat huonoa englantia.

Lukijoiden pyynnöstä saksankieliset läpät on tulkattu suomeksi.

Kopionti ilman lupaa kielletty, joten kysythän ennen käyttöä. (Palauteosoite lopussa.)

5.2.2004 Johdanto

Viime vuonna tuli julkisesta liikenteestä mitta täyteen. Parin vuoden autottomuuden jälkeen alkoi tulla ikävä taas omaa autoa. Sekä työ että harrastukset alkoivat vaatia autoa. Muussa normaalielämässä kohtuullisen hyvin pärjäsikin ihan julkisilla. Onhan silti oma auto aina aivan eri juttu.

Viime vuoden lopputalvesta päätin, että ensin tulen vajaan vuoden verran toimeen edullisemmalla autolla ja sen jälkeen haen Saksasta jonkin kunnon pelin. Edullisesti hankkimani kesä-Vectra palveli hyvin oman aikansa. Ihan kiva peli ajaa, mutta vanhojen autojen tapaan kaikkea pikkuvikaa tuppasi olemaan – joskaan ei mitään isoa. Siinä mielessä kävi myös hyvä onni, että sain vuoden ajettuani auton kaupaksi lähes samaan hintaan kuin olin sen ostanutkin, tosin olihan siihen vaihdettu jakohihna ja lisäksi pientä korjailua oli tehty.

Entinen auto oli siis kadotettu ja aika oli etsiä uusi. Annoin ajan kulua muutamia kuukausia. Mobile.de:n, autoscout24:n, Tullin verotustietojen ja Nettiauton yhdistelmällä kaivelin, mikä pitäisi hyvin arvonsa (tai nostaisi sitä) Suomeen tuotuna, olisi tyylikäs ja sympaattinen peli.

Vaihtoehtoja ehdin käydä aika monta läpi. Mazda MX-3 hieman houkutti, mutta hevosvoimien suhde kohtuuttomaan kulutukseen tuon kokoiseksi autoksi ei vakuuttanut loppupeleistä. Päätin myös nostaa hieman skaalaa ja panostaa vähän enemmän rahaa. Peliin tulivat mukaan Toyota Celica, Nissan 200sx ja Honda Prelude. Näistä 200sx putosi pelistä, kun luin omistajien kokemuksia Nissan-foorumilta. Vaikutti siltä, että mihin tahansa vaihtoehtoon verrattuna 200sx tuntui kovin ongelmalliselta peliltä. Tiedä sitten, mikä on totuus. Tosin siinä vaiheessa kun porukka alkaa todeta, ettei se nyt niin iso vaiva ole kiristää turboa kerran kahdessa viikossa, päätin jättää 200sx:n ulos harkintajoukosta.

Hieman alkoi kuitenkin epäilyttää – Celicaa ja Preludea ei ollut mitenkään huimia määriä myynnissä Mobile.de:ssä. Saksaan paukauttaessa voisi olla iso riski, että jäisi nuolemaan näppejään tai ottaisi hölmönä hätäpäissään jonkin heikonlaisen yksilön.

Tovin verran autoja läpi selailtuani tuli uusi vahva vaihtoehto. Audi A4. Kuusi vuotta sitten olin ollut autokaupassakin duunissa esittelemässä juuri tuollaista A4:sta ja se oli ehdottomasti hintaluokassaan mainioin peli, minkä kanssa minulla oli ollut kunnia tehdä työtä. Monta merkkiä olinkin juossut läpi opiskeluaikana hengenpitimikseni autoesittelijänä toimiessani (Kuusi, muistaakseni?) Audi A4 1.8T Quattro, sellainen se olla pitää Suomen talvessa.

Autokauppa-aikana en tosin ollut joutunut itse maksamaan bensoja. Pieni speksien tarkistelu vastaavan auton uudemmasta kertoi, että kulutuksessa quattron ja kaksipyörävetoisen välillä on litran ero satasella. Vaikka Audin tapauksessa lisähinta nelivedosta ei ole mitenkään kohtuuton, tuo oli se viimeinen tikki, joka avasi mahdollisuuden myös kaksipyörävetoisiin. Toki yhtä roolia näytteli myös se, että kaksipyörävetoisia A4:ia oli pilvin pimein markkinoilla, joten sellainen olisi helppo löytää. Lisäksi, en ajatellut olla ronkeli sen suhteen, onko lopullinen peli farmari tai porrasperä. Molemmat näyttävät hyvältä, molemmissa on riittävästi tilaa ja farmarin lisähinta ei tunnu missään. Onpahan sitten jälleenmyyntiarvossakin. Kyllä se Quattro houkuttelee enemmän.

Vajaa viikko ennen Saksaan lähtöä todennäköisimpänä ostoksena pidän kaksipyörävetoista A4:ää, siitä seuraavina Quattro-versio edellisestä, Prelude ja Celica.

Seuraavana piti miettiä, miten auton Saksasta hakisin. Oli aivan selvää jo heti alusta alkaen, etten pistäisi ketään hakemaan autoa puolestani, koska vierastan ajatusta sokkona ostamisesta ja halusin yleissivistyksen ja seikkailun kannalta käydä vilkaisemassa, mitä Saksa pitää sisällään. Mukavana bonuksena voi käyttää hyväksi vuodenvaihteessa vapautuneen alkoholin tuonnin suomaa veroetua.

Alun perin ajattelin käyttää sellaista välittäjää, joka jelppaisi minua paikan päällä. Saatuani tiedon välittäjien hinnoista (alkaen 300 EUR, täysjärkiset välittäjät enemmänkin) ja saatavuudesta (minulle suositellut hyvämaineiset välittäjät eivät harrastaneet enää muuta kuin tilauksesta hakua, ei asiakkaan auttamista paikan päällä) kävi selväksi, että hoitaisin asian itse.

Ei pitäisi tuottaa mitään vaikeuksia selvitä soolonakin, puhunhan kankeaa saksaa ja luen sitä siedettävästi. (Aber ich habe kein Deutsch seit drei Jahren gesprochen. Glücklich kann ich schnell lernen, was ich vergeßt habe. Suomeksi: "Ei o pal treenattu viime aikoina, mutta eiköhän tämäkin handlata.") Hätätilanteessa varmaankin joku englanninkielentaitoinenkin löydetään kaupasta. Hyvänen aika, onhan sitä hankalammistakin paperisodista selvitty.

Sen verran on autokaupan lattialla aikaa menneisyydessä vietetty, että autot jossain määrin ovat väkisinkin tulleet tutuiksi. Pahimpia kanahäkistä ja asuntovaunusta käsin autoja myyviä jobbareita kun välttää, niin eiköhän pahimmilta pettymyksiltä välty. Jos ei olisi ostamassa autoa itselleen ja olisi vain puhtaasti arvonnousua hakemassa, saattaisi tuottavinta olla ostaa kanahäkkikauppiaalta megatinkauksen jälkeen joku, minkä sattuu saamaan. Etsin autoa itselleni, en pelkästään myytäväksi, joten kanahäkit kiersin kaukaa.

Huhut kertovat, että Saksassa merkkiliikkeiden vastuu olisi ankarampi kuin Suomessa, joten niihin ainakin voisi kuulemma luottaa. Tiedä häntä sitten. (Ks. tarinan loppu, tiesin häntä sitten, näemmä.)

Ennakkovalmisteluita

On tuo Internet vain hieno peli. Ennakkovalmisteluissa osoittautui aivan korvaamattomaksi. Miten näitä juttuja ennen tehtiin ennen kuin oli Internet?

Saksassa vajaan vuoden viettänyt kaverini (ja lukuisat nettilähteet, sekä myös näköjään tämän päivän Hesarissa ruosteenestoliikkeiden osuuskunnan edustajat) tiesivät kertoa, että Etelä-Saksan alueella olisi parempikuntoisia ja paremmin varusteltuja autoja hintaansa nähden. Siispä sinne suunta. Pääsyy sinne suuntaamiseen oli kuitenkin se, että halusin käydä siellä päin ja ajaa Saksan läpi. Eiköhän Hampurista tai Berliinistäkin olisi löytynyt ihan yhtä lailla ja yhtä hyviä.

Etsin halvinta lentoa, ja V-Bird tarjosi sellaisen. 99 EUR yhteen suuntaan Müncheniin. Niederrheiniin Düsseldorfin lähelle (rajan Hollannin puolelle!) olisi päässyt 50 EUR halvemmalla, mutta jo autonvuokrauskuluissa tuo hintaetu olisi palanut. RyanAir olisi muutaman euron halvemmalla lentänyt, mutta olisi pitänyt hankkiutua Tampereelle, mihin siihenkin olisi palanut rahaa.

Lennon varaus kävi kätevästi netissä ja Mastercard vinkaisi ensimmäisen kerran. V-Birdillä ei ole paperisia lippuja, joten niidenkään tuloa ei tarvitse odotella. Minulle on hieman mysteeri, mihin niitä paperisia lippuja koskaan on tarvittukaan – kyllä ne lentokentällä väkisinkin tietävät, kuka minä olen ja henkilöpaperit pitää joka tapauksessa ottaa mukaan. Paperisista lipuista ovat kai monet lentoyhtiöt nykyään luopumassakin.

Seuraava etsinnän kohde verkosta oli vuokra-auto, jolla suhaisin ympäri autokauppoja. Varmaan onnistuu julkisillakin, mutta todennäköisesti hyvin hankalasti, eikä kovin paljon halvemmaksi taitaisi tulla. Näppärästi tämänkin verkosta sai. Taaskaan ei mitään papereita lähetelty paikasta toiseen, vaan tilaus, maksu ja vahvistus kulkivat kaikki verkon yli. Miten tämä tehtiin ennen WWW:tä?

Sixti oli helppo ja halpa. 3,5 päiväksi Smart maksoi 17 eur/päivä. 0,5 päivää kaupan päälle sai, kun palauttaa aamulla klo 10.00 mennessä. Nappasin tuohon vielä kaskon alennetulla omavastuulla muutaman hassun euron lisähintaan ja loppusummaksi tuli 70 euroa. Suomessa tuolla rahalla ei taitaisi saada kuin päiväksi Smartin, jos sitäkään.

Smartilla ei varmaankaan Autobahnilla (eli moottoritiellä, ummikot) paljon ohitella, huippunopeus on elektronisesti rajoitettu 135 kilometriin tunnissa. Enköhän saa tarpeekseni suhata Autobahnia sitten ostetulla autollakin. Smart on kuitenkin sympaattinen hupiauto. En tiedä miksi, mutta jokaisen kerran Smartin nähdessäni haluan kokeilla, jaksanko kaataa sen reunasta nostamalla. Toistaiseksi olen kuitenkin malttanut mieleni.

Sitten pääsin reissun ikävimpään hintayllätykseen. Laivamatka Rostockista Helsinkiin maksaa 155 EUR halvimmassakin karjaluokassa. Se ylitti oletukseni selkeästi. Tosin auton rahtaus (110 EUR) oli paljon halvempaa kuin luulin. Tosin luulinpa myös, että olisi enemmän kilpailua. Helsinki-Rostock-reitille luulisi löytyvän muitakin kuin Superfast Ferries. Eipä löytynyt tähän hätään. Jos merkittävästi halvempia vaihtoehtoja olisi ollut, luultavasti olisin googlettamalla saanut ne kaivettua esiin. Jälleen kerran, maksu Mastercardilla verkossa, liput sähköisenä. Paperin siirtely on turhaa, kallista ja hidasta.

Olin kuullut paljon pahaa Saksan maineesta pankkipalveluiden ja sähköisen rahan kehitysmaana. Tähän mennessä siitä ei ollut minkäänlaisia merkkejä näkyvissä. Tilanne muuttui. Kun kaivoin edullisen autotallilla varustetun siistin hotellin parikymmenen kilometrin päästä Münchenistä esille, tuli shokki: tilata voi kyllä verkon kautta, mutta ihan turha kuvitella, että kortilla voisi maksaa. Tuo käteistä. Ai niin joo, sivuilla ei ole sanaakaan englantia. Jos itse perustaisin hotellin, pitäisin todellakin huolta siitä, että maailman lingua francalla eli englannilla olisi selostettu sivuilla kaikki, mitä saksaksikin. Jälleen kerran - onneksi ymmärrän saksaa. Toivottavasti riittävän hyvin, että herra Mehringer hotellissaan ymmärtää minua. Hotellisanastokin oli hieman hakusessa, minkä huomasin sivuja lukiessani.

Tässä vaiheessa jätin vielä matkasuunnitelmastani puolet vain alustavan suunnittelun tasolle, koska en tiedä vielä etukäteen, kuinka monta päivää sopivan auton löytyminen kestää.

Olen budjetoinut reissuni varrelle myös pysähtymisen autostereokauppaan. Saksassa parhaimmillaan autostereot ovat järkyttävän halpoja suomalaisiin verrattuna. Myin huuto.netissä vuoden verran käytetyn vanhan version Sonyn MP3-soittimestani kalliimmalla kuin mitä uudempi versio maksaisi kaupassa uutena Saksassa. Suomi-pojalle uuden hinta on 250-299 eur samaan aikaan kun baijerilaiset nauttivat parhaimmillaan 179 euron hinnasta.

5.2 illalla

Mehringer vastasi hotellistaan. Vapaata on.

Tajusin tarvitsevani hieman kertausta saksankielessä, kun piti hakea sanakirjasta pari sanaa, että ymmärsin Mehringerin vastauksen. Kyllä kaikki hoituu.

Tosin eipä Mehringerilläkään hyvin mene. Minulla on viisikirjaiminen sukunimi, jonka he saivat sähköpostilla kirjallisena. L-e-h-t-o. Liian vaikea. Siellä on nyt varaus minulle nimellä Letho. Oh well.

6.2.
Kyselin Saksassa asuvalta ystävälliseltä puolitutulta (=tunnemme vain digitaalisesti), tekeekö saksalaisilla kitkarenkailla mitään Suomen talvessa, kun pahat kielet ovat kertoneet niiden sopivan vain betonilla täytettynä verkonpainoiksi, eikä juuri muuhun.

Kuulemma toimii ihan ok, vaikka ovat enemmän sohjokelille tarkoitettuja. Mitä muuta keliä täällä Helsingissä sitten oikein voisi olla?

Toisaalta, tottahan tuo ero säissä on. Samoja renkaita ei ole myynnissä Suomessa ja Saksassa. Continental VikingContactia ei saa Saksasta (mutta mannereurooppalaiseen säähän suunnattua WinterContact-versiota vastaavasta renkaasta saa) eikä Nokian Hakkapeliitta Q:ta, ainoastaan Saksa-versiota, jota Suomen Nokian Renkaiden sivuilla sanotaan ”manner-Euroopan säähän sopivaksi”. Saas nähdä, millaisilla renkailla sieltä tullaan kotiin. Turvallisinta olisi kai kaivaa jostain jotkut loppuunajetut käsiin vanteiden hinnalla ja vaihtaa Suomessa uusiin.

8.2.

Tuntuu olevan liikaa liikkuvia osia tässä suunnitelmassa. Päätin pysähtyä matkallani Münchenistä Rostockiin Leipzigissä. (Myöhemmin puolivahingossa jätin Leipzigin väliin suunnitelmasta huolimatta.) Miksi? Koska muissa entisen Itä-Saksan kaupungeissa ei vaikuttanut olevan edullisia hotelleja, joilla on hintatiedot webissä. (Ei uskoisi.)

Otan majoittumiset varman päälle ja en mene Berliinin ruuhkiin seisoskelemaan. Jos käy ns. perinteiset Leipzigin hotellien kanssa matkan varrella (esim. ei ole tilaa tai muuta ikävää), otan sitten suunnan Berliiniin. Kyllä siellä on oltava jonkinlainen katto pään päälle.

Alan ottaa selville, onko matkashekki järkevä tapa kuljettaa rahaa käteismaniaisessa Saksassa, jonka pankit eivät ole hyvässä huudossa. Vai onko tosiaan lähdettävä liikkeelle järjettömän ison rahakasan kanssa?

10.2.

Matkashekki ei ole isoissa summissa mitenkään järkevä vaihtoehto. Pari ongelmaa: nettilähteiden mukana useimmat Saksan pankit eivät lunasta kuin 1000 eurolla matkashekkejä päivässä, poislukien sellaiset, jotka ottavat lunastamisestakin prosentin komission. Lisäksi matkashekkien kirjoittamisesta peritään parin euron maksu per shekki plus prosentin komissio. Jokainen prosenttilaskua osaava voi näppärästi laskea, paljonko tuo tekee, kun ottaa A4:n verran rahaa mukaan.

Soitan pankkiin ja ilmoitan nostavani tukevan summan rahaa keskiviikkoaamuna. ”Asia selvä, hoituu. Ilmoitan kassanhoitajalle. Oletko Saksaan menossa hakemaan autoa?” ”Joo, hyvin päätelty.”

Ilmeisesti Suomessa ei tarvita käteistä juuri muuhun kuin saksalaisia varten. Nyt kun tarkemmin ajattelen, en keksi mitään muuta syytä ottaa isoa kasaa käteistä kuin saksalainen autokauppa tai yltiökonservatiiviset asenteet. Kaikki muu hoituu turvallisesti pankkishekillä tai muovirahalla.

Jos tulevaisuudessa teen tällaisen reissun, avaan Saksassa tilin hyvissä ajoin ennen reissua.

12.2. - Eteläisessä Saksassa

Siis Saksaan.

Münchenissä oli lumimyrsky, joten V-Birdin lento oli puolitoista tuntia myöhässä. Oh well. (Tähän lumimyrskyyn viitataan moneen kertaan tässä kertomuksessa myöhemminkin.)

Perille päästiin vain hieman yli tunti myöhässä. Ihmetellessäni lentokentällä S-Bahnin (suom. pikaraitiotien, vähän kuin metro, mutta kulkee koko matkan maan päällä) lipunmyyntikoneen vieressä ystävällinen saksalaisrouva auttoi oma-aloitteisesti minua, ja kysyi, mihin olin menossa. Ystävällistä.

Päästyäni junaan vastapäätä ollut mies näki, että vilkaisin hänen lehteään. Kysyi saksaksi: ”Haluaisitteko Tekin vilkaista tätä kiinnostavaa lehteä?” ja antoi hymyillen lehden. Tämähän toimii. Lisäksi huomasin, että kyseisessä lehdessä oli Baijerin laajin käytettyjen autojen palsta – ainakin lehden omien sanojen mukaan. Tämäpä sattui sopivasti.

Pääsin perille Sixtiin. Juuri kun luulin, että kuulemani huhut saksalaisten tylyydestä olivat täysin tuulesta temmattuja, minut tiputettiin maan pinnalle. Sixtin virkailija oli tyly. Hyvin tyly. En pysty sanomaan mitään yksittäistä juttua – ainoastaan sen, että jokainen sana ja ilme oli niin kylmä kuin vain vuokra-autofirman virkailijalla voi suinkin olla.

No, sainpa Smartin kuitenkin. Olin pelännyt, mahtuuko matkalaukkuni Smartin mikroskooppiseen tavaratilaan. Vastaus tuli: kyllä, mutta niin niukasti kuin jokin voi vain niukasti mahtua. Vasta kolmannella yrittämällä sain luukun kiinni.


Smart.

12.2. - Walliin

Nokka kohti Wallia. …Jos tuota Smartin keulaa voi nokaksi sanoa. Smartti oli hirmuisen sympaattinen auto 6-vaihteisine tiptronic-tyylisine automaattilaatikkoineen ja alle litraisine dieselkoneineen.

Ensimmäisellä pysähdyksellä huomasin kaksi asiaa. Ensimmäinen huomaamani asia oli se, että käsijarru ei toimi. Uudelleen liikkeelle lähtiessä huomasin toisen asian: ratti reunaan ja kaasu pohjaan tarkoittaa ESP:llä varustetussa autossa sitä, että se tekee automaattisesti käsijarrukäännöksen harvinaisen tyylikkäästi. Tämä ESP on aikamoista luksusta, hyvä, että alkaa olla näinä päivinä vakiovarusteena yhä useammassa autossa.

Kesärenkailla ei ole kiva suhata lumisia pikkuteitä.
ESP on kiva lumisilla pikkuteillä, voi vetää käsijarrukäännöksiä (insinöörihenkisille huomautus: ei oikeita käsijarrukäännöksiä, vaan kuskin persuksiin samalta tuntuvia käännöksiä) painamalla vain kaasua ja koskematta käsijarruun. ESP lyö sisäkurvin puoleisen takarenkaan lukkoon, jos meinaa auto lähteä puskemaan (ja ulkopuolen kurvin puoleisen eturenkaan lukkoon, jos meinaa lähteä sladiin). Harmi, ettei missään autokandidaateistani ollut tätä mahdollisuutta.

Lumimyrskyn jälkeen kaikki kyltit olivat täynnä lunta, pimeässä vähän hankala löytää perille. Eräässä vaiheessa meinasi iskeä epätoivo. En ollut karttaa katsoessani tajunnut, että Wall on kärpäsenjätöksen kokoinen kylä, jonka löytäminen on jokseenkin hankalaa. (Perille saavuttuani kyselivätkin, miten ihmeessä löysin tänne. ”Durch Internet.” "Netin kautta.")

Kun epätoivo oli korkeimmillaan muutaman harhaanajon jälkeen, pysähdyin Holzkirchenin Aral-huoltoasemalle – joka oli ainoa huoltoasema hyvin hyvin pitkään aikaan. (Outoa sinänsä, tässä maassa on autokauppoja tiheämmässä kuin huoltoasemia – enkä nyt kärjistä, vaan tämä on totuus ainakin täällä Münchenin seudulla.) Siellä tankkasin vähän elintarvikkeita (=olutta, suklaapatukoita ja kartan) ja kysyin, missä helvetissä on joku miniatyyrikylä Wall. Olin noin 20 kilometriä määränpäästäni, ja tämä porukka ei tiennyt, missä Wall on. Se ehkä kuvaa, kuinka pieni kylä se on. All in all, it’s just another brick in the Wall. Onneksi he ottivat mielellään selvää karttakirjoistaan. Jälleen kerran, vakuutuin, että kaikki muut saksalaiset ovat ystävällisiä paitsi se ikävä mimmi Sixtin toimistossa. Sain loistavat ohjeet.

Kiitos loistavien ohjeiden, perille päästiin. Ensivaikutelma oli, että täällä ei ole vanhainkoteja, vaan kaikki eläkeläiset työntävät rollaattoreitaan hotelleissa. Mehringerissä koko perhe kahdessa sukupolvessa oli asialla. Kaikki tuntuvat kuitenkin olevan hyvin ymmärtäväisiä ja sympaattisia. Eihän tuo raskasta työtä ole, jos tykkää asiakkaiden palvelemisesta, kuten nämä vaikuttavat tekevän.

Saavuttuani hotelliin katsoin kartasta, missä päin eteläistä Saksaa ennakkoon katsomani autot olivat. (Tästä välistä on leikattu pois kiroilua, kun huomasin, ettei kartassani ollut hakemistoa, vaan jouduin hakemaan paikkakunnat silmämääräisesti.) Päätin aloittaa lupaavimmasta lähialueella. Lähialue tässä tapauksessa näköjään tarkoitti 50 kilometriä. Pinon päällimmäinen ja muutenkin lupaavin 1.8T Avant löytyi Schongau-nimisestä 6000 asukkaan pikkukaupungista Bemari-myyjältä.

Suuntana Schongau

Pirautin Schongauhun ja kysyin, onko biili vielä paikalla. Oli se – ja lisäksi paikalla oli vähintäänkin riittävän hyvää englantia puhuva tyyppi. Loistavaa! Kyllä sitä saksaksi olisi selvinnyt myös, mutta olisi se ollut paljon tuskaisempaa. Olin asennoitunut Saksaan lähtiessäni, että joudun turvautumaan hieman ruosteessa olevaan saksaani lähes kaikkien kanssa.

Menin paikalle ja totesin, että se oli juuri sellainen, mitä luvattiinkin, paitsi että raekuuro oli antanut muutaman komean pikkulommon autoon. Hyvä perusauto, joskin lommot olivat hieman luotaantyöntäviä, vaikkei niitä monta ollutkaan, eivätkä ne pahoja olleet.

Mutta samalla törmäsin jättipottiin. Siinä vieressä oli – kas – juuri oikealla koneella (1.8T) quattro-versio vastaavasta, erikoisvärillä RS-sinisenä ja 17 tuuman komeilla alumiinivanteilla. Olipa siihen vaihdettu pisteeksi i:n päälle virityspajan etumaskikin (luonnollisesti kulkee merkittävästi kovempaa kun vaihtaa etumaskin). Lisäksi – tämä yksilö oli lommoton, vaikkakin vuotta vanhempi ja tuhat euroa kalliimpi - mutta hyvänen aika, se on nelivetoinen! Suurinpiirtein saman verran se oli ajettu (120 tkm) ja täydellisellä huoltokirjalla. Mukana oli myös kuitit jakohihnan vaihdosta. Kuitista päätellen ei ole ihan yhtä kallista lystiä kuin Suomessa, vaikka kyllä täälläkin huimasti siitä saa maksaa. Toivottavasti Tulli osaa arvostaa auton ikää (alaspäin).


Mukavaksi yllätykseksi mukana oli myös ilmoituksessa mainitsemattomat talvirenkaat. Tosin vain peltivanteilla, mutta väliäkö tuolla, onpahan jotkin renkaat, joilla pääsee Suomeen. (Ks. kuva, jossain vaiheessa siinä on ollut alumiinivanteillakin talvirenkaat takakontissa.) Muutoin olisi tarvinnut ostaa ne jostain muualta Saksanmaalta. Lisäksi aivan yllätyksenä löytyi molemmista myös ajotietokone. Olisikohan täällä jopa vakiovaruste A4-Audeissa, kun eivät jaksaneet mainita?

Luottamusta autoihin lisäsi vielä se, että molempiin oli vuoden takuu. Suomalaisena en siitä hyödy, joten päätin ottaa sen yhdeksi tinkimiskohteeksi. Halusin vain viikon takuun ja sen oli näyttävä hinnassa.

Koeajoin molemmat. Kaksivetoinen oli ajettavana ok, ei teknisesti mitään huomauttamista, jarrut ja ohjaus puolsivat ehkä aavistuksen oikealle, voi tosin olla, että vain luulin, sen verran hienoista puolto oli. Nelivetoinen oli täydellinen. Myyjä meinasi laskea alleen, kun testasin nelivetoa (halusin varmistaa, ettei se äännä siinä vaiheessa kun ottaa kaikki pyörät mukaan) kesärenkailla pistämällä sen kaasulla nelipyöräluistoon lumisella ahtaalla Mäkkärin parkkipaikalla, kun ei muualla lunta tiellä ollut. Kyllä suomalainen luiston hallitsee. Kerroin, että Suomessa on ison osan vuodesta yhtä liukasta kuin täällä on pari hassua päivää, jos sattuu tulemaan katastrofisäät, eli lumimyrsky.

Vähän veikkaan, että täkäläinen lumimyrsky katsottaisiin normaaliksi sääksi Suomessa. Minkä muun takia Suomesta tulisi niin paljon MM-tason rallikuljettajia? Myyjä totesi, että yleensä ei ole hyvä idea olla kesärenkailla lumella nelipyöräluistossa. Myyjä ei ole selkeästi suomalainen, eikä ymmärrä, mistä on kysymys. Mitä muuta nelivedon suuri idea muka on kuin olla nelipyöräluistossa kiihdytyksessä? Tyyppi lataa kuivalla tiellä sataa melkein päin kolmion takaa tulevaa tila-autoa ilmeenkään värähtämättä, mutta ihmettelee luisteluani 20 km/h vauhdissa?

Oliko tässä nyt enää mitään epäselvää? En keksinyt Quattrosta mitään vikaa – takaluukussa oli muutama pieni naarmu, jotka eivät olleet edes rikkoneet lakkapintaa. Muutoin aika lailla virheetön autoksi. Jos tästä kaupungista jokin auto lähtee mukaan, se on tämä. Mitä luultavimmin en olisi ostanut tuota alun perin katsomaani autoa, vaikkei Quattroa olisi ollutkaan. Lisäksi – se kaksivetoinen ei ollut unfallfrei, toisin kuin Quattro. Oli kuulemma pieni pusku peräpäähän tullut. Jos en vielä tässä vaiheessa olisi ollut varma, etten tuota ensimmäistä autoa ota (olin varma), olisin viimeistään nyt ollut. En todellakaan jaksa lähteä arpomaan millään kolariromulla.

Tässä vaiheessa tuli yllättäen täysstoppi. Autoliike menee kiinni klo 12.00 ja avaa ovensa uudestaan klo 13.00 – ja sinä aikana ei tapahdu yhtään mitään. Erikoista. Annoin hyvin selvästi ymmärtää, että tässä saatetaan päätyä kauppaan. Silti ei ollut mitään saumaa, että olisi voitu käydä kauppaa ennen kello yhtä. Maassa maan tavalla, joten en ruvennut äköttelemään vastaan.


Väärän merkin kauppa.

Mäkkäriin syömään, näytti olevan lähellä. Sanovat, että Mäkkärin kama maistuu samalta missä tahansa maassa. Ainakin tässä kyseisessä Mäkkärissä Big Mac (jota saksalaiset kutsuvat nimellä Big Mäc – mitäköhän tähän Tarantino sanoisi?) maistui aivan karmealta. Se oli toiseksi skeidoin syömäni mäkkipurilainen, heti prahalaisen suolaan hukutetun purilaisen jälkeen.

Siestan aikana punoin suunnitelmani. Quattro lähtee täältä mukaan, jos antavat tinkiä vähintään tavoitteeni verran, jos sen kirjallisesti vannovat kolaroimattomaksi (=unfallfrei), ja siitä ei löydy mitään merkittävää vikaa tarkemmassa tarkastelussa. Päätin pelata fiksusti. Kauppahintaan tingataan vientikilvet (tai millä ikinä kilvillä pääsenkään Rostockiin, ihan sama minulle), jotka käsittääkseni maksavat pitkälle toistasataa euroa ja sen toisen Audin talvirenkaat. Lisäksi hinnasta napataan niin ja niin monta euroa pois.

Kello yhden jälkeen alkoi taas tapahtua, kun palasin kaupalle. Quattro ylös hallinosturilla ja vilkaisu alle. Kaikki näyttää olevan kunnossa, vetareitten (kaikkien neljän!) suojakumit ehjät (myöhemmässä tarkastelussa kävi ilmi, että joku oli kohta menossa puhki), näkyvää ruostetta ei ollut kuin pakosarjassa, joka vastaavanikäisessä suomalaisessa autossa olisi luultavasti jo ruostunut puhki. Muutoinkin alusta näytti olevan erinomaisessa kunnossa, etenkin kun ottaa huomioon, että auto ei kuitenkaan ole ihan uusi. Suomalainen versio vastaavasta näyttäisi luultavasti huimasti erilaiselta, vaikka hevosmiesten tietotoimiston mukaan Audit ovat poikkeuksellisen vähäruosteisia.

Edelliset omistajat rekisteriotteen mukaan olivat vuonna 67 syntynyt mies, vuonna 41 syntynyt mies, syntymäpäivätön saman tien auton eteenpäin myynyt mies ja vuonna 1980 syntynyt nuori jamppa Garmisch-Partenkirchenistä.

Tässä vaiheessa voidaan tehdä veikkauksia: Kuka heistä on asentanut Kamein virityspajan etumaskin autoon? (Olen aika valmis lyömään huomattavia määriä rahaa vetoa Garmisch-Partenkirchenin puolesta.)

Istahdimme alas ja hieroimme kauppaa. Neuvottelussa se, jolla on vahvempi neuvotteluasema, on aina vapaus antaa toisen tehdä ensimmäinen siirto ja katsoa. Katsotaanpa, mikä on neuvottelukumppanini käsitys ensimmäisestä siirrosta. Hän teki ensimmäisen siirron. Pyysin tarjousta, johon sisältyisi kaikki nuo, mitä olin ajatellut. Hän pisti jonkin verran omaa hiljaisessa mielessäni miettimää tarjoustani korkeamman hinnan pöytään, eli tinki jonkin verran hintalapun hinnasta. Tässä vaiheessa olin varma, että pääsen tavoitehintaan. Pari tarjouskierrosta myöhemmin pääsinkin. Jos en olisi tingannut mukaan rekisteröintiä (vientirekisteröinnin kustannukset ovat n. 150 euroa) ja toisen Audin talvirenkaita, varmasti olisi hintaa lähtenyt enemmänkin pois. Näin pääsen kuitenkin loppupeleistä samoille kokonaiskustannuksille, mutta huomattavasti helpommalla.

Vuorossa oli seuraavana se, mitä olin odottanut jo pitkään tapahtuvaksi – saisin ladata pääosan rahoista pois kainalokotelosta kauppiaan tiskiin. Nyt uni tulee paremmin.

Kauppakirjat, rekisteriotteet ja saatekirje vetäistiin faksiin kohti Tapiolaa. Pian Tapiolasta tulikin soitto, että tilanne on hallinnassa ja vakuutus voimassa.

Seuraavaksi katsastuskonttoriin. Vientikilpien hankkiminen olikin hieman vaivalloisempaa kuin olin olettanut. Tarvitaan uusi rekisteriote ja kaikennäköistä. Onneksi myyjä hoitaa, myyjä maksaa. Turhauttaa silti kyllä odotella useita tunteja, kun myyttinen TÜV-mies (TÜV on Saksan vastine Suomen Autokatsastukselle) tulee vasta neljältä.

Odotellessani autoliikkeessä minulle tullaan juttelemaan Miniä pällistellessäni. Kun toinen asiakas kysyi, mitä pidän Ministä, vastasin, että pidän kyllä ehdottomasti, mutta se on hiukkasen liian kallis.”Kallis? Miten niin kallis?” (En jäänyt selittämään suomalaista autoveroa.) Totesin, että olisin saattanut ostaa tällaisen, jos näitä olisi halvempana=vanhempana tarjolla. Tyyppi oli aivan ihmeissään ja osoitti M5:ttä ja totesi, että TÄSSÄ on auto. Totesin kuulleeni M5:stä vain hyvää, mutta se on vallan tuskaisen kallis.

Paljastin ostaneeni A4:n. BMW-fanaatikon naama vääntyi ja ensimmäisen kerran kuulin vähättelyä autostani. ”Jaa, A4… ei se ole… toisin kuin tämä M5 tässä…” En odottanut kuulevani disautusta ennen kuin on avaimet kädessä.

Tosin en ottanut sitä järin tosissani. Lisäksi, minua ei paljonkaan kiinnosta, mitä muut biilistäni ajattelevat, varsinkaan ne, jotka vertaavat sitä neljä kertaa niin kalliiseen peliin. Tervetuloa Suomeen kokeilemaan, miten talvella kaksipyörävetoisen sadat hevosvoimat pureutuvat tiehen. Otetaanpa skaba perussuomalaisessa talvisäässä.

Neljältä TÜV-mies tulee ja autoni testataan kaikennäköisillä päästötesteillä, kaikki sarjanumerot tsekataan ja niin edelleen. Yksi sarjanumeroista on piilossa jossain takaosassa niin, että on pakko purkaa puoli takaronttia. Onneksi en ole näkemässä, ainoastaan jälkeenpäin kuulemassa. Nyt minulla on TÜV:n paperi siitä, että autossa ei ole mitään vikaa.

Rekisteröinti kesti miljoonine vaiheineen tuhottoman kauan. Lopulta vasta noin vartin yli seitsemän pääsen lähtemään matkaan. (Ostopäätös n. 13.30, sen jälkeen järjestelyasioihin yli viisi ja puoli tuntia. Tällaista ei kyllä Suomessa tapahtuisi.)

Auto ostettu, tavoitteet saavutettu

Ennen paluuta hotellille pääsen nauttimaan Schongau-München –automatkasta Smartilla palauttaessani sen vuokraamoon. Sitten pääsen testaamaan saksalaista joukkoliikennettä välillä München-Schongau.

Ajomatka Müncheniin sujui kommelluksitta. Sitten alkoikin tapahtua, niin hyvässä kuin pahassakin. Parkkeerasin auton vuokraamon autohalliin hirveän säädön jälkeen, Münchenin ydinkeskustassa on yksisuuntaisia katuja kuin Hämeenlinnassa konsanaan. Koska ajattelin, että voipi auton ulos ajava tarvita parkkilippua, jätin sen hanskalokeroon. Smartissa tosin kyseinen lokero on niin pieni, että kyseessä on pikemminkin radion alla oleva sormikaslokero.

Ylös vuokraamoon ja kas – eikös siellä ollut suosikkineitini, ainoa tällä matkalla tapaamani tyly ihminen! Ilmoitin palauttavani auton. Pyysi avaimet ja kysyi, missä auto oli, kummassa parkkihallissa. Hitostako minä tiedän niitten parkkihallien nimiä? ”No minkä värinen kortti tuli automaatista?” ”Sinivalkoinen.” ”Siinä tapauksessa tarvitsen sen parkkilipun.” ”Se on autossa!” ”Käypä hakemassa.” Vastauskommenttiani tähän en sanonut ääneen, vaikka tuskin hän olisi sitä suomeksi sanottuna ymmärtänyt. Vinkiksi voin sanoa, että se rimmaa fraasin ”haepa sinä autosta lippu” kanssa.

Hei, tässä alkaa pikkuhiljaa olla kiire junaan takaisin kohti Schongauta! Haen kuitenkin kortin. Tulen ylös ja vuokraamon (ystävällinen) assistentti hoitaa palautukseni. Hän ottaa avaimet ja tulee kanssani parkkihalliin. Avaudun hänelle (ystävällisesti) hieman siitä, että käsijarru oli päreinä ja tankki ei ollut täynnä, kun sain auton. Kostoksi en itsekään tankannut sitä täyteen, vaan jätin saman verran sinne dieseliä kuin siellä oli ollutkin. Hän nyökkäilee ja ymmärtää.

Katsomme auton ympäri ja toteamme, etten ole hajottanut sitä. Tarjoan sitä hakemaani sinivalkoista korttia (huom, tässä vaiheessa olemme jo takaisin autolla, joten olisin voinut sen hanskalokerostakin ottaa). ”Ei, ei sitä korttia tarvitse!” Aha. Kortti taskuun. Tässä vaiheessa en ajatellut kovin kauniisti siitä vuokraamon tympeästä neidistä, joka juoksutti minua. Olin ihan riittävän väsynyt ilmankin.

Auton palautuksen jälkeen hyppäsin parin korttelin päähän Hauptbahnhofille ("päärautatieasemalle"), josta toivoin saavani kivuttomasti junan Schongauhun. Sain. Tosin jouduin odottamaan tunnin verran.

Junaan astuessani näin tämän ystävällisen vuokraamoassistentin (tiesin Münchenistä kolme ihmistä, millä todennäköisyydellä astun samaan aikaan junaan kuin yksi heistä?) ja tervehdin. Istahdin kuitenkin toisaalle, olin niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksanut keskustella saksaksi – tai kuunnella huonoa englantia. Tähän mennessä en ole matkallani tavannut hyvää englantia puhuvaa henkilöä. Parhaat ovat olleet keskinkertaisia, kuten se moneen kertaan kirottu ikävä ihminen Sixtin Münchenin toimistossa.

Ystävällisten saksalaisten liuta jatkui. Viereisellä penkillä ollut noin nelikymppinen herrasmies huomasi, että tutkin karttaa ja aikatauluani erityisellä mielenkiinnolla. Hän kysyi, mihin olen matkalla. Kerroin matkaavani Schongauhun. Sepä sattui, niin hänkin. Hän lupasi ohjastaa minut perille. ”Mihin päin Schongauta?” Näytin hänelle Bemari-liikkeen osoitetta. Ach, sehän on ihan aseman lähellä (10 minuutin kävelymatka, jos osaa mennä vuoristoisia kävelyteitä pitkin läpi vanhan kaupungin, eikä kierrä pääkatua). Yksin olisin ottanut taksin, mutta hän jelppasi minut oikeaan suuntaan.

Keskustellessamme matkan varrella hänen keskinkertaisella englannillaan ja minun ontuvalla saksallani hän kertoi, että hän oli matkaopas. No mutta, saan ammattilaisen apua tässä eksymisessäni Schongauhun. Monet kerrat hän oli käynyt Helsingissä ajeluttamassa porukkaa Sibelius-monumentille ja Temppeliaukion kirkolle. Tämä kaveri oli siis ajanut ikkunani alta monen monta kertaa. Kerroin asuneeni aikaisemmin parisataa metriä Sibeliusmonumentilta. Toinen sattuma: tämä kyseinen Schongaun autokauppias oli juuri se kauppias, jolta hän autonsa ostaa. Bemarijamppa, näemmä.

Keskustelimme matkan varrella monesta muustakin mielenkiintoisesta aiheesta, kuten suomalaisesta alkoholipolitiikasta, UPM-Kymmenen Schongaun tehtaan ostosta, Helsingistä, siitä vuokraamon ikävästä neidistä, matkailusta ja kaikennäköisestä.

Saavuimme perille autoliikkeelle. Lupauduin heittämään hänet uudenkarhealla autollani kotiin. Hän asui vain kahden korttelin päässä, joten hän totesi mieluummin kävelevänsä. Tässä vaiheessa en enää jaksanut ihmetellä sattumaa, että Münchenissä junassa istun sellaisen henkilön viereen, joka on matkalla vaihtoyhteydellä vajaan 100 kilometrin päähän vain kaksi korttelia sivuun omasta määränpäästäni. Kahden korttelin päässä hän oli suojatiellä heiluttamassa ja hyvästelemässä, mitenkäs muutenkaan.

Sitten suuntasin kohti Hotel Mehringeriä. Ongelmattoman, mutta tuhottoman pitkältä tuntuneen matkan jälkeen pääsin perille. Tähän mennessä minua seurannut ilmiömäinen onni lopahti juuri siihen.

Onnen hetkellisen lopahduksen hetki oli juuri se sekunti, kun saavuin Hotel Mehringerin luo. Se on täysin pimeä. Menen kokeilemaan ovenkahvaa. Ovi ei aukea. Koputan oveen. Ei vastausta. Käyn ison asunnon näköisen piharakennuksen ovikelloa soittamassa. Oletan, että tämä on Herr Mehringerin koti. Oletuksissani soitan kelloa kymmenisen kertaa, enkä saa vastausta. Koputan tähänkin oveen ja huudan pihalla Herr Mehringeriä. Soitan hotellin puhelimeen ja – ei lainkaan yllättäen – kukaan ei vastaa.

Paikalle saapuu auton kyydissä joku paikallinen, joka hakee autonsa Mehringerin pihasta. Kysyn häneltä, millä ihmeen ilveellä pääsen sisään. Hän suosittelee ovikellojen soittamista. Kerroin kokeilleeni jo kyseistä strategiaa. Toteaa, ettei voi mitään ja ajaa pois. Olin niin tyrmistynyt, etten tajunnut pysäyttää häntä ja kysyä, missä on seuraavaksi lähin majatalo, joka olisi auki tähän aikaan yöstä.

Kerrataan tilanne: Kello on 0.45, olen aivan poikki, hikinen, yksin, vieraassa maassa maaseudulla, matkatavarani ovat pääosin lukkojen takana, kännykän akku on pian loppumassa, laturi on lukkojen takana ja ulkona on pakkasta.

Ajatellaan positiivisesti. Minulla on riittävästi käteistä, uusi auto, puoli tankkia bensaa ja talvirenkaat. Kyllä jopa täältä maaseudulta toinen gasthaus, pension, hotel garni tai vastaava löytyy, viimeistään Münchenistä, ellei muutoin.

Maaseudun kylttejä seurattuani pari kertaa vaivun epätoivon partaalle. Ne gasthausit, joihin kyltit osoittavat, ovat joko täysin näkymättömissä tai sitten pimeänä – eivätkä vastaa ovikelloon, koputukseen tai suomenkieliseen kiroiluun. Etenkin viimeisenä mainittu tuntui turhalta.

Tilanne vaatii rankkoja toimia. Pulp Fictionissa paikalle vastaavassa tilanteessa saapui Wolf, jota esitti mainio Harvey Keitel. Hänen ensimmäinen repliikkinsä paikalle saapuessaan oli ”My name is Wolf. I solve problems.” (Tämä on jo toinen tarinassa esiintyvä Pulp Fiction –alluusio.) Minun wolfini oli – jo toisen kerran tällä matkalla – Holzkirchenin Aral-huoltoasema. Ajoin sinne. Vaistoni sanoi, että minua autetaan siellä.

Vuorossa ollut wolf oli vaihtunut eilisestä ikävän näköiseksi kaveriksi. Hän ei puhunut englantia. ”Sprechen Sie Englisch?” ”Leider nicht.” ("Puhuttekos Te englantia?" "Valitettavasti en.") Koska itseluottamukseni saksan suhteen oli noussut, tämä ei ollut ongelma. Vaikka ei olisi noussutkaan, pakko on hyvä motivaattori. Ostin jotain syötävää nälkääni ja totesin perään: ”Können Sie mich bitte ein Bißchen helfen?” ("Pystyisittekös karvan verran jelppaamaan?")

Kerroin tarinani jo tässä vaiheessa vähän vähemmän ontuvalla saksalla ja ikävän näköinen kaveri osoitti, että Saksassa edes ikävän näköiset kaverit eivät ole ikäviä, vaan hyvin ystävällisiä. Hän nappasi puhelimen, soitti johonkin ja kertoi tarinani. Tämän jälkeen hän antoi minulle ryppyisen monessa mukana olleen brosyyrin. Hän kertoi, että ”eine nette alte Dame” ("kiva vanha nainen") hoitaa Schieringer-hotellia (nimi muutettu muistamattomuuden takia) ja odottaa minua 15 minuutin ajomatkan päässä, ja perillä olisi hyvät aamiaiset, kunhan vain ajan toisesta amppelista oikealle. (Juuri muistin, että Ampel on liikennevalot).

Tässä vaiheessa matkaa en enää arvannut kyseenalaistaa rouvan ystävällisyyttä. Kyseenalaistaminen olisi ollut turhaa, koska todellakin kyseessä oli erittäin nette, sympaattinen ja ystävällinen vanha rouva, joka olikin minua perillä vastassa. Aamiaisen loistavuuskin oli totta, kuten seuraavana päivänä huomasin.

13.2.2004 - Wallista Müncheniin

Huomasin aamiaisen loistavuuden olevan totta. Aikaisen aamiaisen jälkeen ajoin kolmisenkymmentä kilometriä Mehringeriin takaisin. Herr Mehringer ei ollut paikalla, mutta ikänaiset olivat. Selitin tilanteeni heille kohteliaasti. He olettivat aivan oikein, että olin ”ein Bißhen böse” ("hiukkasen vihainen") heidän kanssaan. Totesin, että jos vain suinkin sopii, kirjaudun lauantaihin asti ulottuvasta varauksestani huolimatta hittoon hotellista vähän tuhottoman äkkiä juuri siksi. He ymmärsivät hillityn englantilaistyyppisen suuttumukseni (jopa kielimuurin yli) ja kirjoittivat minulle laskun vain yhdestä yöstä, vaikka matkalaukkuni oli yöpynyt kaksi yötä.

Ajoin teilleni. Päätin unohtaa valmiit Internet-suunnitelmani ja ottaa sopivan kylän ja kaivaa sieltä jonkinlaisen hotellin. Ajoin lähelle Müncheniä (kyllä tuo ostokseni isommissakin nopeuksissa näköjään käyttäytyy hyvin) ja 10-15 kilometriä aikaisemmin käännyin oikealle. Sieltä löytyi lähiö, jossa ei ollut kuin kauppakeskus. Lähiöitymisestä, kauppakeskuksista ja kivijalkakauppojen valitettavasta kuolemasta puhuinkin edellisenä iltana matkaoppaani kanssa. Hotelleista ei ollut tässä tapauksessa toivoakaan. Ei muuta kuin pohjoiseen seuraavaan lähiöön.

Seuraava lähiö oli Ottobrunn. Ottobrunn palveli minua hyvin. Pyörin tuokion ympäriinsä, kunnes kyltti kutsui luokseen: Hotel Heidi. Hotel Heidiä olin kaivannutkin. Hotel Pension Heidi oli miellyttävässä pienessä Ottobrunnin lähiössä viihtyisällä alueella. Tässä maassa lähiöt ja pikkukylät ovat lähes järjestään olleet ainakin minun silmiini viihtyisiä – mikä on aika merkittävä ero Suomeen nähden.

Lähiöiden varustuskin on erilainen kotimaahan nähden. Etsiessäni ruokakauppaa löysin lähiöstä kaksi viina- ja olutkauppaa, viisi autokauppaa (Honda, VW, BMW, Mersu, Opel) mutta en ruokakauppaa. Onko täällä auto tosiaankin heräteostos, mutta iltapäivälehti pitkään harkittu ostos, jota varten lähdetään vähän pitemmälle pääkaupunkiin miettimään? Toisaalta, kuka iltapäivälehteä tai ruokaa miettii, kun on Honda, VW, BMW, Mersu tai Opel alla ja takarontti täynnä saksalaista olutta ja vodkaa?

Heidi oli jälleen kerran eine nette alte Dame. Ehkä jopa vielä enemmän nette kuin minut pakkaselta pelastanut alte Dame. Oven hinnastoa lukiessani totesin, että joko en ymmärtänyt Heidin puheita tai sitten Heidi antoi minulle alennusta huoneestani. Jälkikäteen maksaessani jälkimmäinen osoittautui todeksi. Se on off-season, nääs.

Jossain välissä tätä päivää huomasin, että saksankielentaitoni on parantunut. En vieläkään ymmärrä paljonkaan sitä, mitä muut sanovat, mutta kaikki ymmärtävät minua. Tämä on selkeästi edistystä matkan alkuun verrattuna. Muutaman kerran olen jopa aloittanut keskustelun muulla lauseella kuin ”Sprechen Sie Englisch?” tai vastannut ihmisille ensimmäiseen repliikkiin muuta kuin ”Wie bitte?” ("Anteeksi kuinka?")

Jostain syystä kaikki olettavat minun tulevan USA:sta tai Englannista. Toisaalta, nyt kun miettii, eikös nämä naapurivaltiolaiset puhu paremmin saksaa kuin englantia? (Pl. ranskalaiset, jotka eivät puhu mitään muuta kuin ranskaa kuin hätätilanteissa.) Sinänsä ihan ymmärrettävää, ei-välimereläisen näköiset luultavasti puhuvat yleensä saksaa, paitsi jos ovat pohjoismaalaisia tai äidinkielenään englanninkielisiä.

Sain lisää vahvistusta saksan kertaukselleni – Heidi kysyi, että miksi ihmeessä puhuisimme englantia, minähän puhun hyvää saksaa. Hyvä on, nuoleskelu tehoaa tässä tapauksessa. Puhun siis saksaa.

Hotellihuone on hallussa, joten voinkin ajaa auton juna-asemalle ja mennä päiväksi Müncheniin torspoilemaan, nythän ollaan jo Münchenin paikallisliikennealueella. Liput tilaan onnistumisen huumassa saksaksi. Hin und zurück, kahdeksan euroa. ("Sinne ja takaisin.")

Zurück tultuani ja autolta lähtiessäni huomaan, että ensimmäisen kerran autoni on töhritty. Onneksi töhriminen ei ollut vakavaa ja töhrijä ei ole ihminen. Vanhan Heidin kissa oli päättänyt kävellä kuraisilla tassuilla konepeltini yli. Sade korjatkoon Heidin kissan jäljet. Samassa huomaan, että konepellissä on hyvin pieni lommo keskellä. Niin pieni lommo, etten ollut sitä edes aikaisemmassa tarkassa tarkastelussa huomannut, kun valo ei tullut oikeasta kulmasta. Ei siis haittaa, eihän se uusi auto ole.

Koska en näemmä osaa käyttää ajotietokonetta ihan täysin, enkä osaa asettaa auton kelloa aikaan, lienee aika kaivaa esille manuaali.

Manuaali tarjoaa ensimmäisen mukavan yllätyksen: Löysin manuaalien välistä kuitin renkaista ja vanteista. Ovat näemmä alle vuoden vanhat. Näemmä myös hintavat, jopa Saksan edullisissa hinnoissa. Hyvä!

Manuaalista löytyi selkeästi ei-suomalaisille tarkoitettu kohta. Siinä korostettiin, että nelivetoautossa keskitasauspyörästön säästämiseksi tulisi vaihtaa talvirenkaita käytettäessä kaikki renkaat talvirenkaisiin, ei vain eturenkaita. Duh.

Talvivarusteissa saksalaiset tuntuvat olevan myös hassuja. Manuaali antaa luvan käyttää lumiketjuja eturenkaissa (oli 2-veto tai 4-veto), mutta TÜV:n muutoskatsastus 17-tuumaisille vanteille kielsi käyttämästä lumiketjuja niiden kanssa. Pitää muistaa seuraavan kerran, kun ajattelee lumiketjuja 17-tuumaisten kesärenkaiden kanssa.

Manuska avasi myös hieman kulutustietoja. Näemmä neliveto syö maantiellä vain 0,5 litraa satasella enemmän verrattuna kaksivetoiseen. Olin varautunut litraan (joka kaupungissa melkein toteutuukin). Toinen mielenkiintoinen tieto: 1.8T 150-heppainen vie kaupunkiajossa vähemmän bensaa kuin vapaasti hengittävä 1.8-litrainen 125 hevosella. Käsittääkseni nämä kaksi ovat samat koneet, ensinmainitussa vain turbo.

Tosin hitostako minä tiedän, minä olen vain opiskeluaikojen hengenpitimikseni esitellyt näitä aikanani. Tämä samankaltaisuus on vain villi arvaus, ei tarvinnut tietää. Ainoastaan insinöörihenkisiä ostajia kiinnosti koneen tekniikka uudessa autossa, ja heidät pystyi ohjaamaan aina aivan oikean mekaanikon luokse juttelemaan, jolloin kaikki osapuolet (tiedonjanonsa sammuttanut asiakas, pätemään pääsevä mekaanikko ja tukalasta tilanteesta päässyt esittelijä) olivat tyytyväisiä.

Toinen mukava yllätys: löysin takakontin sivuluukusta CD-vaihtajan. Enhän minä tuollaisesta tiennyt, enkä ymmärtänyt, että se olisi yhdistettynä tuollaiseen Bosen kasettimankkaan, jossa ei CD:stä etulevyssä puhuta sanaakaan. Näemmä mode-näppäimen takaa se löytyy. Tämä joko lykkää tai kokonaan poistaa MP3-soittimen oston tarpeen. Pitääpä miettiä, miten tämän organisoi, olisi se MP3-soitin aika kiva. Edellisessä kaarassa sellainen oli, ja se oli hyvin monien ylisanojen vertainen. Tarjousta tehdessäni en ollut huomioinut CD-vaihtajaa, enkä sitä, että Bosen tehdasasenteiset skobet vaikuttivat olevan aika hyvät. Olin valmistautunut siihen, että tällä reissulla otetaan mukaan Sonyn MP3-soitin, kun kerran Saksassa ovat niin törkeän halpoja.

Jälkikäteen sain tietää, että kyseisissä Bosen stereoissa on Bosen tyypilliseen tapaan aktiivikaiuttimet, ja jos olisi halunnut vaihtaa stereot, olisi pitänyt kaikki kaiuttimetkin vaihtaa. 6 levyn vaihtaja kelvatkoon, jääköön MP3.

Kun Bosen kaiuttimia ja sterkkoja edellä hehkutin, mainittakoon kuitenkin hifi-ihmisenä tässä yhteydessä, etten puolusta Bosen kotiteatterisysteemejä millään muotoa, koska hinta/laatu on niissä poskellaan, vaikka ovatkin laadultaan ok. Hintaluokassaan tosin häviävät kilpailijoilleen, koska ovat käsittämättömän kalliita ollakseen olematta highend-kamaa.

Torspoilin päivän Münchenissä. Kivalta vaikutti. Harmillista, etteivät virta ja aika riittäneet minulle paljon kehuttuun Deutsche Museumiin. Münchenin kiertokäynnilläni huomasin, että paikallisissa levykaupoissa on poikkeuksellisen iso ”Comedy”-nimikkeen alla kulkeva osasto. Kannet eivät vakuuttaneet huumorin korkaealaatuisuudesta. Pitäydyn edelleen Bill Hicksissä, George Carlinissa ja Eddie Izzardissa, enkä lähde vielä kokeilemaan heille saksalaisia haastajia.

Heidin hotellille palattuani löysin paikallisesta telkkarista äijäkanavan. DSF on lähettänyt tähän mennessä vain auto-ohjelmia ja strippausta. Nyt tuli aivan yllätyksenä jalkapalloilijoista jonkinlainen ohjelma. Nyt se vaihtui takaisin autoihin. Hetkinen, se vaihtui takaisin jalkapalloon. Eli kyseessä onkin Porschella ajavista jalkapallolijoista kertova ohjelma! Hetken jo luulin, että linjasta oli livetty. Myöhemmin kuitenkin huomasin ohjelman vaihtuneen ihan rehelliseen koripalloon. Ilmeisesti auto-ohjelmia ei ole riittävästi.

Se on muuten huollon aika. Kertovat (ja päättelin kuiteista huoltokirjan välissä), että huollot Saksassa ovat halvempia kuin Suomessa. Vienpä sen piruuttani auton syntypaikkaan Ingolstadtiin huoltoon, sikäli jos lauantaisin ovat auki.

Toivottavasti loppumatka menee putkeen, koska Holzkirchenin Aral (wolfini tällä matkalla) on yhä kauempana ja kauempana.

14.2., ystävänpäivä, suuntana Audin kotikonnut Ingolstadtissa

Kirjaudun ulos Hotel Heidistä ja lähden kohti Ingolstadtia. Matkalla pääsen pariin otteeseen tutustumaan saksalaisiin ruuhkiin. Autobahnilla pari kertaa ajellaan kolmeakymppiä viitisen minuuttia. Samalla huomaan myös huomaavaisen saksalaisen tavan. Jos vauhti putoaa autobahnilla merkittävästi, he lyövät hätävilkut päälle, että takana oleva näkee jo pitkältä ennen kuin lataa kahtasataa ruuhkan perään.

Ensimmäiset opasteet Ingolstadtiin muuttavat matkasuunnitelmani. Kyltissä lukee sekä Ingolstadt että Audi. Jos se lukee kyltissä, sinne on pakko ajaa. Ajan Audia kohti. Katsotaan, mitä tehtaalla on tarjota, olisikohan siellä jonkinlainen Audi-museo? Ainakin Audin krääsäkauppa siellä on oltava.

Huomaan, että Audin valmisvarasto on heti tien vieressä. Parkkeeraan siihen ja napsaisen kuvan, jossa aidan ulkopuolella oleva Audi katselee silminkantamattomiin jatkuvaa uusien Audien jonoa aidan takana. ”Kestäkää vielä hetki, kyllä teidät vapautetaan!”


"Kestäkää vielä hetki, kyllä teidät vielä vapautetaan!"


Silmänkantamattomiin juuri valmistuneita Audeja. Varasto jatkui myös leveyssuunnassa pitkälle.

Seuraan kylttiä, jossa lukee Besucher ("vierailijat"). Jos vierailijoille on jonkinlainen kyltti, ilmeisesti vierailijat ovat tervetulleita. Kyltti vie minut Audi Forumin luo. Audi Forumissa on kaikki uudet Audit esitteillä (tietenkin), krääsäkauppa (arvasin) ja Audi-museo (kyllä!). Olisi myös mahdollisuus tehdaskierrokseen, mutta ajattelin jättää väliin. Sarjatuotanto on sarjatuotantoa, kiinnostaa vain insinöörejä. Markkinointihenkisenä minua kiinnostaa lopputulos.

Krääsäkauppa on ensimmäinen positiivinen yllätys. Elättelin vähän toiveita, että josko siellä olisi meikäläisen autosta pienoismalli tarjolla. Olin kyllä aika pessimistinen, koska tuskin he myyvät tuotannosta poistuneista malleista pienoismalleja.

Olin osittain oikeassa. He eivät myy niitä enää kauan, vaan ovat hankkiutumassa eroon tuotannosta poistuneiden mallien pienoismalleista alennusmyynnillä! 1:43-skaalan mallin normaalihinta on 20 EUR, nyt 3 EUR. Pikaisesti laskettuna tuo tarkoittaa 85% alennusta. Hieraisen pari kertaa silmiäni. Onnekkaat sattumat näyttävät jatkuvan. Pari kertaa hieraistuani otan kaikkia, mitä löytyy. A3, A4 Avant, A4 sedan, A3 1:87-skaalassa (1 EUR!) ja A6 1:87-skaalassa (2 EUR). Olisi siellä uusiakin malleja ollut, mutta en tosiaan maksa 20 euroa uudesta pienoismallista. Tulen takaisin, kun ne poistuvat tuotannosta.

Käyn myös Audi-museossa, jossa jostain syystä (off-season?) on sisäänpääsy puoleen hintaan. Maksan kohtuullisen 2 euron sisäänpääsymaksun ja käyn katsomaan. Minussa on ilmeisesti jotain vikaa, koska aivan ensimmäiset Audit ja NSU:t ja Auto Unionit eivät oikein sykähdytä. Sitten, kun päästään 80-luvulle, alkaa ollakin jo mielenkiintoisempaa kamaa, kuten Michele Moutonin Quattro. Sellainen, oli minusta oli 7-vuotiaana hieno peli, josta rakensin replikoita legoista. Nyt noin 20 vuotta myöhemmin, se on edelleen hieno peli, vaikka vähän kulmikas onkin. Nyt ostan vain uudistuneempia 1:1 skaalan replikoita moisesta.

Museon ehdottomasti kiinnostavinta antia olivat herrahississä eri kerroksien väliä suhanneet (kyllä, luit oikein) prototyypit, joista etenkin Batman-henkinen 90-luvun alun alumiinisportti oli upea, kuten myös Quattro Spider vuodelta 1991. Kumpikaan ei päässyt koskaan massatuotantoon – jos edes oli tarkoitettukaan siihen. Molempien ulkokuori oli kestänyt vuosia hyvin. Minuun menisi täydestä, jos väitettäisiin niiden olevan vuoden 2005 malleja.


Rosemeyer-konseptiauto, joka muistuttaa vinhasti Batmobiilia.


Audi Avus.


Alu-Audi.


Quattro Spyder.

Museon ykköskerroksen vaihtuvassa näyttelyssä oli Lamborghinin historiallinen näyttely. Olivathan ne aika uskomattoman hienoja pelejä. 70-luvun Countach ei näyttänyt sekään vieläkään vanhalta. Helsinkiläisten katujen talvikunnossapidon tuntien ei välttämättä talven käyttöautoksi paras mahdollinen.

Katsottuani kelloa totesin, että määräaikaishuolto pitää siirtää tuonnemmas. Josko sen maanantaina hoitaisi pois alta, vaikkapa jossain Rostockin Audi-huollossa.

Audi-vierailun jälkeen tutustuin Ingolstadtin keskustaan. Pienehkö kaupunkihan se oli, vaikka kartalla näytti selkeästi isommalta. Kaunis pieni kaupunki, jossa joka toinen vastaan tullut auto oli Audi. Veikkaan, että tässä kaupungissa on maailman korkein Audi A2- ja Audi TT-tiheys per capita. Audin työntekijöiden Jahreswagen-edulla voi olla jotain tekemistä tämän kanssa.

Jos joskus pitää tulla vuoden verran käytetty Audi ostamaan, aika hyvä vaihtoehto lienee Audin tehtaiden Jahreswagen-alue, jossa on työntekijöiden vuoden verran ajamia autoja pilvin pimein, ainakin ohiajon perusteella. Hintatasosta en tosin osaa sanoa paljonkaan.

(Jahreswagen=autotehtaan työntekijän halvalla ostama auto, jonka saa myydä vuoden sitä pidettyään.)

Hauskana yksityiskohtana bongasin aidan, johon ilmeisesti jokin koululuokka oli maalannut näkemyksiään Ingolstadtista. Eräs kiteytti hyvin Ingolstadtin sellaisena kuin minä sen näin: tämä kaupunki pyörii Audin ympärillä.


Ingolstadt koululaisten silmin.

Ingolstadt oli kuitenkin hyvin äkkiä nähty, päätin suunnata eteenpäin. Seuraava merkittävä kaupunki matkan varrella oli Nürnberg.

Nürnberg

Matkalla Nürnbergiin päätin ajella vähän railakkaampaa vauhtia silloin, kun nopeusrajoitus antoi periksi. Vilkkaan liikenteen seassa en kuitenkaan yli 170 km/h arvaa ajella – etenkään, kun en tullut katsoneeksi, mitä nopeusluokkaa talvirenkaani olivatkaan. Ei se kuitenkaan ole loppujen lopuksi niin ihmeellistä ajaa kovaa. Kolmipyttyisellä Daihatsu Charade TS 1.0 1985:llä 150 km/h tuntui paljon hurjemmalta kuin 200 km/h isommalla autolla. (Disclaimer: Olimme Suomen rajojen sisäpuolella, mutta en ajanut itse. Ei ole tapana vetää överiksi liikenteessä.)

Saksan matkaajille vinkiksi: Jättäkää Nürnberg väliin ja menkää mieluummin katsomaan Müncheniä. Tähän mennessä kaikki vierailemani kaupungit ja kylät ovat olleet viihtyisiä, pl. Nürnberg. Otin hotellin lähiöstä. Lähiö oli karuhko verrattuna kaikkeen tähän mennessä nähtyyn - joskin hotelli Jägerheim on hienoin tähän mennessä tällä matkalla asumistani, mikä näkyi myös hinnassa. Seuraavaksi yöksi otan jonkin edullisen taas.

Nürnbergin keskustassakin kävin. Ajoin autolla asemalle ja sieltä junalla 5 minuuttia keskustaan pääasemalle. En olisi tunnistanut tätä keskustaksi, ellei täällä olisi ollut päärautatieasemaa. Lisäksi tämä on uhkaavan oloinen kaupunki. Jos minulla olisi ase, poistaisin varmistimen.

Pällistelen hetken ympärilleni ja käyn nettikahvilassa hoitamassa suhteita kotiin jääneeseen tyttöystävään ja kavereihini. Tyttöystävä ei tykännyt auton väristä. Kuulemma kaikki muut olisivat olleet ok paitsi limanvihreä ja sähkönsininen (=RS-sininen). Päätän palata hotellille, tämä kaupunki ei vakuuta minua.

Hotellilla ihmettelen sitä, että tämä maa ei luota muovirahaan, mutta luottaa ihmisiin. Yhdessäkään neljästä käyttämästäni hotellista kukaan ei ole kysynyt passia tai muuta henkilötodistusta – saati sitten vaatinut maksua etukäteen. Ainoastaan viimeisessä pyysivät kirjoittamaan osoitteeni yms. ylös. Mistä ne arvaavat, että olen rehellinen jamppa enkä katoa ennen maksua? Minä luottaisin mieluummin Visaan ja Mastercardiin ja olisin skeptinen ihmisten suhteen. No, maassa maan tavalla.

Jossain välissä huomaan, että takaluukun sisäpuolen eräs muoviosa on ottanut kontaktia kesärenkaiden kanssa ja saanut vähän säröä. Jostain romuttamolta hommaan uuden, jos jossain vaiheessa käy säröt näkymättömässä paikassa häiritsemään.

Huomenna ajan Berliiniin, jos vain jaksan vetäistä n. 440 km suurinpiirtein putkeen. Katsotaan, mitä tapahtuu.

15.2.2004 - Berliini

Jaksoin vetäistä n. 440 km suurinpiirtein putkeen. Tätä auttoi hieman, että tarkistin renkaiden nopeusluokan ja huomasin, että niillä saa ajaa 210 km/h. Sehän on toki vallan sopiva nopeus talvirenkaille. Pääasiassa kuitenkin ajelin vain nopeusrajoituksettomillakin alueilla 150 km/h. Pisti ihmetyttämään, kuinka kovaa täällä ihmiset ajelevat. 150 km/h:ssä minut ohitettiin 75-hevosvoimaisella Astralla. 140 km/h:ssä vieläkin vähempitehoiset diesel-Polot painoivat ohi. Menkööt, jos on kiire. En tiennyt, että porukka lataa täällä täysillä autoillaan. Oli itsekin pakko kertaalleen kokeilla, miltä näyttää maailma 200 km/h vauhdissa. Eipä juuri sen kummemmalta kuin 150 km/h:ssä.

Ajotietokoneen mukaan oma keskinopeuteni oli lopulta 120 km/h paikkeilla. Harvemmin pystyy ottamaan vastaavan lukeman Suomessa, etenkään parin ruuhkan, tietyön ja yhden tauon kanssa.

Saavuttuani Berliiniin jaksoin myös eksyä Berliinin kaduille autoni kanssa. On hieman hankalaa lukea karttaa ja ajaa samaan aikaan. Lopulta löysin itseni itäisestä Berliinistä Generator-hostellista. Kyseessä on ehkä hienoin 28 euron yhden tähden hostelli, jossa olen ollut, ja samalla myös oudoin. Berliinin uusin hostelli Generator näyttää 2050-luvun sähkövoimalan ja 2010-luvun yökerhon yhdistelmältä. Käytävät ja aula on valaistu mustavalolla. Seinät ovat kirkkaanpunaiset ja tummansiniset. Terästä ei ole säästelty tätä rakentaessa. Tämä näyttää jokseenkin Fear and Loathing in Las Vegas –leffalta.

Kuvien värit eivät ole kovin vääristyneitä, siellä näytti juurikin näin oudolta.


Huoneeni Generatorissa.


Käytävä Generatorissa. Outo väri tulee mustavalosta, joka oli käytävän ainoa valonlähde.

Käyn keskustassa katsomassa, mitä Berliinillä on tarjottavaa. Berliini vaikuttaa sellaiselta kaupungilta, jossa ei ole paljon mitään nähtävää, mutta jossa tapahtuu paljon. Pidin paljon enemmän Münchenistä. Edes monien kehuma Potsdamer Platz ei sykähdytä. Onhan noita nähty. Olen häkeltynyt, Berliininhän piti olla upea historiallinen kaupunki, eikä mikään jättimäinen hajuton-mauton-väritön Ruoholahti!

Tapahtumia en tähän hätään pysty kaivamaan esille, joten palaan generaattoriin. Generaattorin baarissakin on happy hour, joten otan pari 1 euron pientä olutta ja yhden 1,5 euron viskin. Samalla huomaan, että täällä alkoholin ikäraja on mitä ilmeisimmin 16. Hostellin baarissa paikalliset ovat kaikki alle 18 ja turistit kaikki vähintään yli 25.

Huomenna huitaisen Rostockiin ja vien auton huoltoon. Kuulemma Rostockissa ei ole paljonkaan nähtävää, joten keskityn taas läppärillä työntekoon, mukana oleviin kirjoihin ja ostoksiin. Auton ja auton pienoismallien lisäksi en ole vielä saanut ostettua mitään muuta kuin syötävää, juotavaa, bensaa ja hotelli/hostelli/gasthaus/pension –yöpymisiä.

16.2. Rostock

Kas, testeri sanoo, että oikeanpuoleinen takajarruvalo on palanut. Korjataan jahka ehditään.

Rostock vaikutti hieman tylsältä kaupungilta, kun ajelin sen läpi pariin otteeseen. Sattumalta löysin myös Audi-huollon, johon sainkin varattua 120 tuhannen kilometrin huoltoon ajan huomiseksi heti aamusta. Maksaa vallan helvetillisesti, yli 300 euroa, kun on iso huolto. Kertovat kuitenkin, että täällä olisi halvempaa huoltaa kuin Suomessa. Onpahan sitten ainakin valmiina Suomea varten ja onpahan minulla aikaa kävellä pitkin Rostockia. Lisäksi saan parkkipaikan autolle päiväksi. Jostain syystä Rostockin tyhjää tilaa ei käytetä parkkitilana, vaan parkkipaikat on kaikki laitettu maksulliseksi.

Kävin etukäteen tutustumassa Rostockin autosataman kuuluisaan Easy Markediin. Suomenlipuista ja omistajan, Sari Bremerin, etunimestä päätellen kyseessä on maailman ainoa saksalainen suomalaisen omistama juomakauppa, jonka nettisivut ovat vain tanskaksi.

Kauppa näyttää keskisuurelta Alkolta, joka on siirtynyt käyttämään Lidlin myymäläsuunnittelua. Halpaa on tietenkin ja valikoima on laaja. Pantittomien tölkkien myynti on myös suomalaisen näkökulmasta melkoinen kustannusetu. Käyn nappaamassa osittain suomen- ja tanskankielisen hinnaston huomiseksi ja otan koeajoon yhden tölkin Rostocker Pilsiä ja Rostocker Exportia. Hotellilla huomasin, että ihan normaalilta maistuivat.

Pantitta myydään passia ja kirjallista maastavientivakuutusta vastaan myös kaupungin laidalla olevissa halpahalleissa – tosin kyltit tölkkipantittomuudesta ovat vain tanskaksi ja ruotsiksi. Lisäksi valikoima on nihkeämpi ja hinnat ovat kalliimmat.

Hotellini on Rostockin kyljessä olevan Warnemünden keskustorin laidalla. Hotelli on kekseliäästi nimetty Hotel Warnemündeksi.

Warnemünde (kaupunki, ei hotelli) onnistuu yllättämään kahdessa suhteessa: Ensimmäinen yllätys näin pieneksi kaupungiksi: Kaikki parkkipaikat ovat maksullisia. Tuloksena on useita tyhjiä parkkialueita. Toinen yllätys: Toisin kuin pikavaikutelmani Rostockista, tämä on harvinaisen kaunis merihenkinen kaupunki. Jotenkin tulee mieleen Porvoon ja Gran Canarian turistirysäsatamakaupungin risteytys, tosin huomattavasti paremmalla maulla toteutettuna. Päätellen hotellien määrästä kaupungin kokoon suhteutettuna, tämä kaupunki elää turismista.


Myöhemmin.

Tutustuin syvemmin Rostockiin. Ei se ihan niin tylsä ja tyly kaupunki ollut kuin millaisen ensivaikutelman sain.

Rostockissa auton ollessa hoidossa sieltä kantautuu huonoja uutisia, muutama osa pitää laittaa uusiksi (stefoja takaa, toinen paljonpuhuttujen raidetankojen päistä piti myös uusia ja muuta vastaavaa kuluvaa). Ei ehdi enää, joten pitää Suomessa laittaa. Käytetyssä autossa kulutusosaa joutuu kuitenkin laittamaan aina uusiksi, eipä tämä tähän kaadu.

Auton tarkastuksesta oli vastuussa Herra Axel Wolf. ("My name is Wolf. I solve problems." Tämä olkoon kolmas Tarantino-alluusio tässä tarinassa.)

Jonottaessani autossa laivaanmenoa tutustuin ystävälliseen jobbariin, joka lätkäisi valmiit paperit käteen, jotka pitää täyttää Suomen tullissa. Opastipa vielä, mitä mihinkäkin pitää laittaa ja tarjosi oluttakin. Kieltäydyin jälkimmäisestä kohteliaasti, tapana on korkata vasta kun auto on parkkeerattu lopullisesti.

Jobbari kertoi tarinoitaan siitä, kuinka tämä on nyt loistava bisnes ja hän tekee tällä tasaisesti 4000 euroa viikossa. Tarinan uskottavuutta söi aika tehokkaasti se, että hän joi kaikkein halvinta mahdollista kaljaa, mitä Easy Markedista vain saa. Jos minä tienaisin 4000 EUR/vko eli 16000 EUR/kk eli 192000 EUR/v, olisi aika saletti, että olisin valmis maksamaan 24 tölkin lavasta kaljaa yli 5 euroa. Voi olla, että joisin pikkuisen hintavampia oluita, kuten jopa 7, 9 tai 11 euron keissejä. Itse asiassa, niin oli nytkin nykyisilläkin tuloilla (joo, on ne alle 4000 EUR viikossa ja alle 16000 EUR kuukaudessa) päätetty, en sitä halvinta kuraa tuonut kuin kokeeksi yhden keissin.

Auto laivaan ja kuski lepäämään. Niinhän minä luulin. Luin pari sivua kirjaa, kunnes hyttitoverit (puoliammattimaisia autojobbareita, ei oikeita autojobbareita) tulevat paikalle. Kirja herätti kummastusta, tai oikeastaan se, että joku luki, vaikka voisi dokata.

Päätämme ryhtyä dokaamaan yhdessä. Tämä päätös syntyi hyvin vähän sen jälkeen kun olimme esitelleet itsemme. Onneksi olin varautunut viinipullolla Easy Markedista. Ihmeellistä hienostelua tuollainen viini, ajattelivat.

Ei siellä laivalla ollut oikeasti muuta tekemistä ensimmäisenä iltana kuin dokata ja pelata kolikkopelejä. Pelasin 2 eurolla kolikkopelejä ja huikkasin vinkun. Seuraavaksi päiväksi piti kyllä jotain muuta ohjelmaa keksiä.

Keksinkin. Päätin tulla merisairaaksi, kun alkoi jossain vaiheessa yötä tuulla reippaammanlaisesti. Ei tarvinnut syödä ennen kuin maissa. Ei tarvinnut miettiä, mitä tekisi, kun sai koko matkan maata sängyssä. Matkapahoinvointitabletti auttoi karvan verran – pystyi istumaan sängyssä makaamisen sijaan.

Maissa Suomessa

Maissa helpotti välittömästi. Tulliin jonottamisen jälkeen pääsin ajelemaan. Hyvin nopeasti havaitsin, että helmikuisessa jääkelissä saksalaiset jo jonkin verran kovettuneet kitkarenkaat eivät ole paras ratkaisu. Ehkä näillä nyt kuitenkin tämän jäljellä olevan talven pyörittää, lumella ja loskalla kuitenkin pitävät ihan asiallisesti.

Olisiko tämän matkan voinut hoitaa halvemmalla? Jonkin verran, mutta ei merkittävästi halvemmalla, ellei olisi lyhentänyt matkaa. Olisiko tämän matkan voinut tehdä lyhyempänä? Olisi, helposti, mutta silloin olisi täytynyt stressata enemmän ja tästä olisi jäänyt turistinäkökulma kokonaan pois. Olen tyytyväinen tähän ratkaisuun.

Oliko tämä autonhaku Saksasta vaikeaa? Ei oikeastaan. Huonommallakin saksankielentaidolla olisi pärjännyt ihan hyvin. Vähemmälläkin autotuntemuksella olisi pärjännyt ihan hyvin. Jos osaa järjestää itselleen muunkinlaisen matkan kuin valmismatkan, selviää tästäkin ihan kirkkaasti.

Tekisinkö tämän uudestaan? Jos autojen verotuskohtelu pysyy samanlaisena kuin tähän mennessä, seuraavankin autoni ostan hyvin todennäköisesti samalla tekniikalla.

On kuitenkin hyvin vahva tunne, että seuraavan auton ostohetkellä suomalainen autovero on muuttunut jälleen, luultavasti vähemmän tuontia suosivaksi ja enemmän käyttöä verottavaksi. Ainakin sikäli jos lähellekään saman verran veroja autoista meinataan saada ja jotenkin kuluttajia, liikennepoliittisia tavoitteita ja luontoa suosiva verotusmalli.

Toivottavasti ja luultavasti silloin ei ole enää yllykettä lastata auton takapenkkiä ja takaronttia täyteen viiniä, viinaa ja olutta.

Kommentteja jälkeenpäin (25.3.2004)

Pieneksi yllätyksekseni sain ruinattua noista vuotaneista stefoista liikkeeltä parisataa euroa tililleni takaisin takuuseen vedoten, vaikka auto oli jo Suomessa. Olen todella yllättynyt, että joustivat. Olin asennoitunut, että maksan rempan itse kokonaan. Kannatti se näemmä ostaa merkkiliikkeestä.

200 euroa (-käsittelykulut) tuli, kuten näkyy. En olisi uskonut.

15.4.2004

Totesin vastausmailissani, että 4,50 jäi jostain syystä uupumaan. Päättivät sitten lähettää puuttuvat 5 EUR kirjekuoressa. Saksalaista täsmällisyyttä parhaimmillaan.

Palaute ja kommentit: osoitteeseen hlehto+audi ( at ) gmail (piste) com

Site Meter