Bussipysäkillä

Olin tulossa töistä, ja odotin Fredalla bussia. Bussipysäkin keskelle oli pysäytetty musta pikkuisen vaille kymmenvuotias Toyota Avensis -farmari, jonka etupuskuri repsotti vähän. Auto oli käynnissä ja kuski sisällä. Bussipysäkin edessä ja takanakin oli ihan hyvin tilaa.

Noin viisikymppinen hieman harmaantunut herrasmies ylitti kadun. Hän kopautti ohi mennessään sormilla kaksi kertaa konepeltiin hiljaa ja viittoi, että kuski voisi mennä eteenpäin pois bussin tieltä.

Auton kuljettaja raivostui ja pomppasi ylös autosta. Kun kuljettaja tuli autosta, huomasin, että hän oli noin kolmekymppinen nuorekkaisiin vaatteisiin ja Ed Hardy -henkiseen lippalakkiin pukeutunut pikkuisen keskimääräistä lyhyempi mies. Kuljettaja alkoi huutaa herrasmiehelle, siitä että ”sä et voi koskea… sulla ei ole mitään oikeutta koskea toisen omaisuuteen!” Herrasmies jatkoi rauhallisesti puhumista, joten en kuullut mitään. Jatketusta nuoruudesta ohuesti kiinni pitävä kuljettaja tuli niin lähelle, että heidät erotti vain rumasti värjätty lippalakin lippa. Hän jatkoi uhoamistaan. Herrasmies ei nostanut ääntään eikä perääntynyt.

Bussipysäkillä olleet ihmiset alkoivat selkeästi asettua siten, että jos menee rähinäksi, he torppaavat tuon mukanuorekkaan tyypin maihin. Tyyppi jatkoi peilin edessä harjoittelemiensa fraasien ja ilmeiden toistamista.

Lopulta lippalakki kääntyi ja mies palasi autoonsa. Hän siirsi sitä raivolla kymmenen metriä eteenpäin – sikäli kuin 1.6-litraisesta Avensiksesta raivoa saa irti – ja jäi murjottamaan autoonsa.

Oliko minulla tässä jokin pointti? Toki. Pointtini on se, että uskon, että hän ei elä unelmaansa. Uskon myös, että hän saa aika tiheään pataansa. Samaan aikaan minä olen toisaalla, annan ihmisten elää omia elämiään ja kuuntelen korvalapuista jotain hyvää podcastia.