Markku Uusipaavalniemi

Vaikka Uusis-läpät kuivasta sekunneissa Rubikin kuutioita ratkovasta supermiehestä ovat hauskoja, Uusipaavalniemen loistavuus näkyy julkisuuden hallinnassa. Kun muutamaan otteeseen olen nähnyt häntä televisiossa, olen saanut kiinni loistavuudesta.

Jumalauta, kaikessa pienissä eleissä ja ilmeissä näkyy se, että hieman ujohko äijä ei halua julkisuuteen – eikä silti ole kiusaantunut siitä. Uusis ottaa julkisuutta sen verran kuin sitä tulee. Tyrkkyjä olemme nähneet kaikki ja julkisuudesta kiusaantuneita (jotka silti työnsä puolesta tarvitsevat sitä) on myös paljon, mutta ei yhtään toista sellaista, joka suhtautuu julkisuuteen täysin yhdentekevästi olematta ylimielinen. Se, jos mikä, on loistavaa.

Arkipäivän luksusta: 3 sekuntia

Mäkkikoneitten muotoilusta ja OS X:n käyttöliittymästä on puhuttu toisilla saiteilla ihan riittävästi, joten siihen keskusteluun en pysty mitään sen suurempaa sanomaan.

Koska täällä on teemana vaahtoaminen pienistä arkipäivän loistavuuksista, pitää silti ottaa aihe käsittelyyn. Yhtä pikkiriikkistä loistavaa ominaisuutta ei tunnuta hehkuttavan Mac-keskustelussa siinä määrin mitä moinen ominaisuus ansaitsisi: Sleepistä herääminen.

Jos käyttää konetta siten kuin minä, eli osana arkipäivää ja yhtenä olohuoneen laitteista, ei halua odotella, että se käynnistyy puolen minuuttia-minuutin-kaksi, kun haluaa tsekata meilit tai jonkun yksittäisen webbisivun. Myöskään se ei ole vaihtoehto, että pitäisi koneen humisemassa koko ajan olohuoneessa – vaikkeivät mäkit Mac Prota / PowerMacia lukuunottamatta suuremmin melua pidä.

Klik – sleep. 3 sekunnissa kone menee nukkumaan, sammuttaa kaikki tuulettimet ja kovalevyt. Hiiren heilautus tai näppäimen painallus ja 3 sekuntia myöhemmin kone on hereillä.

Eikä se pirulainen edes ikinä sekoa siitä, kuten aivan joka ainoa meikäläisen aiempi Windows-pohjainen laite sekosi vähän joka toinen kerta standbysta tai hibernatesta. Lisäksi sleep-tilassa virtalähde piti vielä mekkalaa. (Oikeasti, käyttääkö joku sleeppiä windows-pöytäkoneessa?)

Töissä tuolla ominaisuudella ei ole sen suuremmin väliä, koska siellä kone on joka tapauksessa koko päivän päällä, eikä pieni humina toimistossa haittaa.

Tuo on todella pieni ominaisuus, mutta koska se on niin loistava, jo se yksinään muuttaa sitä, miltä tuntuu käyttää päivittäin konetta ja millaista on vilkaista yhtä webbisivua, jossa on se juuri nyt kesken puhelun tarvittava puhelinnumero tai osoite.

Ja hei kyllä, tulossa on myös ei-teknologisia postauksia tänne. Muukin kuin kodinelektroniikka on loistavaa.

Ensimmäinen asia, josta olen lapsellisen innostunut

Tämän blogin ensimmäisenä vaahtoamisen aiheena on kovalevylliset digiboksit. Kunnollisen kovalevydigiboksin tai järkevästi ja saumattomasti toimivan kotiteatteri-PC:n hommaaminen muuttaa suhtautumisen televisioon pysyvästi.

Kun Topfield-loota osaa olla fiksu, nauhalle menee automaattisesti ilman sen kummempaa kaikki ohjelmat, joiden nimissä on ”pokeri”, ”Idols” (jos tulee kolmoselta, muttei SubTV:ltä), ”Simpsonit” ja kaikki muu olennainen, TV ei enää ikinä määrää minua.

Televisio ei ole meikäläiselle ainakaan sellainen laite, jolle pitäisi antaa ajatusta tai sen pitäisi jotenkin aikatauluttaa minua. Kun on fiilistä tai aikaa katsoa televisiota, sitten katson. Kun ei, unohdan koko laitteen ja tulen loppukansakuntaa puoli kautta Lostissa jäljessä. Mutta ikinä, en ikinä, en rupea kaupan kassalla murehtimaan, että meneekö jokin pian alkava nauhalle. Se menee, jos se on hyvä.

Tässä jos missä on 2000-luvun zeniläisyyttä. Mieleni on tyhjä TV:stä.

Live-television katsominen on aivan eri maailmasta myös. Jos haluan käydä jääkaapilla kesken livelähetyksen, painan pausea ja käyn. Jos ei nappaa katsoa mainoksia, kelaan niiden yli, jos olen tullut hiukan jälkijunassa katsomaan liveä. Jos jotain kummallista tai loistavaa tapahtuu, kelaan takaisin ja katson sen uudestaan.

Jos poikkeuksellisesti jotain aivan ainutkertaista tulee televisiosta, riipaisen digiboksilta ohjelman tietokoneen kovalevylle ja poltan DVD:lle arkistoon, ja tietenkin samalla editoin mainoskatkot hittoon.

Tämä on yksi pieni esimerkki arkipäivän loistavuudesta, pienestä jutusta, joka muuttaa arkipäivää.

Johdanto

Tykkään vaahdota kaikesta sellaisesta, mikä on aivan loistavaa ja mikä on aivan karmivaa. Siihen väliin putoavat jutut ovat tylsiä. Voin taivastella tunteja ystävilleni jotain yksittäistä pientä asiaa, joka on joko tehty niin käsittämättömän hyvin, ettei pieni mieli voi siitä saada kiinni.

Toinen ääripää on yhtä mielenkiintoinen. Jos jokin on tehty niin huonosti, että siihen ei riitä edes tavallinen välinpitämättömyys, vaan vaaditaan aktiivista typeryyttä, sitä on pakko ihmetellä.

Ajattelin säästää ystäviäni, joille vaahtoan loputtomasti aivan pikkuriikkisistä asioista ja alkaa kirjata nämä ennemmin ylös tänne, jotta voivat valehdella ”joo, mä luin sen jo blogista”.

Miksi nimenä on Loistava.info, eikä vaikka .com? Koska .info-päätteen sai 3 dollarilla vuodeksi joker.comilta, joka sekin on loistava, muttei riittävän loistava, että siitä voisi vaahdota.

Jossain vaiheessa aion vaahdota joko plus- tai miinusmerkkisesti ainakin näistä – enkä sitten siitä ilmeisimmästä näkökulmasta: Bill Hicks, pokeri, HST, Markku Uusipaavalniemi, Mac / OS X, iPod, YTV:n matkakorttiviritykset, A 641 -> A1, Firefox, frisbee, Lifehacker, Tempur, kovalevylliset digiboksit, Quicksilver, Penn & Tellerin Bullshit, kameran muistikortti, jossa on USB-liitin samassa ja ihmiset, jotka metron tullessa alkavat kävellä metron kulkusuuntaan, vaikkeivät vielä tiedä, mihin kohtaan ovi pysähtyy.

Näkökulma tässä blogissa on häpeämättömän puolueellinen ja itsekäs. Vaikka aion olla erittäin puolueellinen, tällä ei ole mitään piilotettua agendaa. Jos pidän jostain, sanon sen. Jos vihaan jotain, sanon sen. Jos tällä maailma paranee, joku löytää jotain uutta ja huonoudelle käy ohkaisesti, se on kiva sivuvaikutus.