Seuraa Facebookissa

Jos haluat vinkkauksen Loistava-blogin uusista postauksista, käy likettämässä Loistavan sivua Facebookissa. Sinne valuu kaikki uudet artikkelit automaattisesti.

Taloyhtiö on loistava

Jonkin aikaa sitten otin kuvan taloyhtiömme ilmoitustaulusta. Rehellinen löytäjä oli löytänyt ykkös- ja kakkoskerroksen välistä 20 euron setelin ja oli pannut sen nastalla kiinni odottamaan oikeaa omistajaansa. Kävin hakemassa kameran ja otin kuvan, koska tuo oli minusta koskettava tarina rehellisyydestä.

Tätä on töölöläinen kerrostaloasuminen

Oikea omistaja otti setelin ja vei sen myöhemmin nälkäpäiväkeräykseen. Tarina sai onnellisen lopun.

Tarina kosketti ilmeisesti muitakin. Sitä jaettiin mm. täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. Näemmä se kosketti myös jotain mainonnan suunnittelijaa, koska tämän aamun Hesarin kannessa oli kovin tutulta näyttävä kuva:

Päivän Hesarin etusivun mainos vaikuttaisi saaneen inspiraationsa aiemmasta kuvastani taloyhtiömme ilmoitustaulusta.

Chromecast on loistava

Pika-arvio Chromecastista, jos ei oteta hintaa huomioon: Njoo, ihan OK vimpain, vähän voisi olla parempi framerate flash-videoissa. Näpsäkkä. Ihan kivasti pöräyttää ilman kummempia lisälaitteita tai piuhoja striimaavat nettivideot telkkariin joko tietokoneelta, tabletilta tai kännykältä.

Jos otetaan hinta (n. 30 EUR USA:ssa) huomioon: EI JUMALAUTA – TÄMÄ ON PARAS 30 EURON LAITE, JONKA IHMISKUNTA ON IKINÄ NÄHNYT. TOIMII KUIN KELLO!

Aktiivinen puhelinmyyjä

Puhelin soi. ”Hello this is [etunimi] from a research company [epäselvä firmannimi] in London. I am not trying to sell you anything. Do you have time to answer a couple of questions?”

Tunnistan heti, että kyseessä on ”tutkimus”yritys, joka todennäköisesti kyselee sijoituksista ja sen jälkeen koettaa kaupata sijoituksia joko itse tai yhteistyökumppaninsa kanssa.

H: ”I am sorry sir, I don’t have time to answer.”

Myyntimies: ”Why don’t you have the time?”

H: ”Sir, with all due respect, I don’t have to explain my reasons. You coldcalled me.”

M: ”Why don’t you have the time?”

Suljen puhelimen, koska tuo ei ole johtamassa mihinkään. Puhelinmyyjiä käsketään pitää asiakas linjalla vaikka mikä tulisi.

Tämän jälkeen tämä sama hullu mukatutkimusyritys soittaa minulle peräperää 15 kertaa niin tiuhalla välillä, etten ehdi laittamaan numeroa hiljaiseen profiiliin. Tämän jälkeen alan vastata, mutta jätän puhelimen auki.

Ei auta, edelleen soittaa nonstoppina. Vastaan ”Please sir, this is harassment. Stop calling me, you are not winning anything here.”

M: ”Why did you not give a reason?”

H: ”Sir (vaihdan lähestymistavan vieläkin etäisemmän neutraaliksi ja kohteliaaksi), why would it change anything? I guess you are on comission and you are not going to get a commission out of me, so please stop calling, it is harassment.”

M: ”I can do anything I want! Why don’t you respect me? (Yksi hyvä syy olla kunnioittamatta on varmaankin se, että soittaa tutkimuksen nimessä aggressiivisia myyntisoittoja ja häiriköi vastaajille.) If you don’t respect me, why should I respect you?”

H: ”This is leading nowhere and this is just going to ruin your day. Please just stop.”

M: ”I have the number and I have the authority to call if I want!” Authority? Kovaa puhetta tyypiltä, joka työkseen coldcallailee ihmisille ja valehtelee, ettei ole myynnistä kysymys. Respect my authoritaaaah!

H: ”Sir, you are not going to get the comission from me, I politely suggest you move on.”

M: ”Is this the picture of Finland you want to give?” Mitäs helvettiä Suomella on tämän kanssa tekemistä?

H: ”This is leading nowhere.”

M: ”I can do whatever I want. If you don’t respect me, I don’t respect you. I am going to give your number to a marketing company who is going to try to sell you something. You can’t escape unless you change your number. I feel sorry for you.” Ja löi luurin korvaan.

Jännä, että brittiläisissä puhelinmyyntifirmoissa on töissä tyyppejä, joiden käsitys kunnioituksesta ja sen hakemisesta on sama kuin huonon 90-luvun jenkkigangstaleffan sivuhenkilöllä. Jos stressaa täysin normaalista kylmästä soitosta ja siihen kohteliaasta vastaamattomuudesta noin kovaa ja vetää berserkit kun aggressiivisesti häiriköity ei tanssikaan pillin mukaan, saanee aika nopeasti kutsun lataamoon.

Facebook on positiivista arkielämän crackia

Muutamana viime viikkona olen lukenut erilaisia ihmetyksiä siitä, että kuinka porukka kokee Facebook-postaukset joko ihan hillittömänä kulissinluontina, julistamisena tai valittamisena. Jäin miettimään, että miksi postailen kaikennäköistä soopaa Facebookiin.

Postaan itse lähinnä sellaisia mielenkiintoisia asioita, joille toivon laajempaa näkyvyyttä tai jotka ovat keskustelunarvoisia, hassuja tai kummallisia juttuja sekä toivottavasti sympaattisia tuokiokuvia elämästä. Kaikissa noissa on jonkinlainen positiivinen vinksahdus mukana, koska en halua rasittaa muita. Valittajien kuunteleminen on vahingoksi aivoille. Kyllä minuakin harmittaa monet asiat, mutta puran niitä muualla. Ainakin koetan. Jos jostain vastoinkäymisistä valitan, koetan aina ujuttaa mukaan jonkinlaisen koomisen näkökulman. (Vrt. Ollin turhauttava kokemus Lippu.fi:n kanssa.)

Joitain tuntuu ahdistavan se, että toisten elämä Facebookin perusteella olisi yhtä onnea ja riemunkiljahduksia. Ei minulla ainakaan moista ole. Joskus on hermo kireällä ja kaikkea epämiellyttävää tapahtuu. En vain halua lapioida sitä muiden päälle, ja aika nopeasti klikkaan omasta feedistänikin piiloon ne, joiden virta on yhtä valitusta – vaikka olisi ihan aiheestakin kitinää. Koska niin usein vilkaisen Facebookiin, haluan mieluummin hyvälle tuulelle sinne kurkatessani.

Koetan välttää myös salaperäisiä postauksia, koska minusta ne ovat keskisormen osoitus niille, joilla ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys. ”JOKU ei nyt voisi olla enemmän innoissaan siitä, että on nimenomaan TURUSSA, jos tiedätte, mitä tarkoitan!” Jos ei halua kertoa, niin miksi sitten kertoo koko maailmalle? -> ”Hide from feed”.

Vaikka koetan olla positiivinen, koetan kuitenkin välttää naminamipositiivisuutta ja stubbilaista fantastisuutta, jossa jokainen pienikin asia on valtavan fanfaarin arvoinen. Se panee epäilemään kaiken falskiutta. ”Eipä voisi parempaa päivää olla kun bussi tuli just kun tulin pysäkille ja kaupassa oli jauheliha tarjouksessa just kun olin halunnut tehdä herkkunamijauhelihapastaa! Paras ilta ikinä!” Jos siihen positiivisuuteen on joku hömelö kulma, niin mikäs siinä, mutta jos jokaisesta nojatuolissa istumisesta tai lämpimästä tuulenvireestä on sama reaktio kuin esikoisen syntymästä (tai yhtä lailla, jos jokaisesta bussin missaamisesta on sama reaktio kuin siitä että kämppä palaa), kaikki latistuu.

Lisäksi kylvän Facebookiin kissakuvia ja kissavideoita. Sinne pitää kylvää ihan simona kissakuvia, koska kissakuvista tulee hyvälle mielelle. Siksi Internet on täynnä kissoja. Jos moinen ei yhtään lämmitä, on pikkuisen jo sisältä kuollut, tai sitten tykkää eri asioista kuin minä. Kaipa sekin on mahdollista.

Facebookissa saa torspoilla hyväntahtoisesti. Se tekee arkipäivästämme pikkuisen hauskempaa. Facebook on pienen hyvän fiiliksen arkipäivän crackia. Tässä koetan sanoa crack positiivisimmassa mahdollisessa mielessä, mutta epäonnistun hieman. Ehkä tässä pienessä epäonnistumisen hömelöydessä saan kuitenkin jonkinlaista positiivista turoilua välitettyä.

Kuinka tapasin Jay-Z:n

Tällainen kävi viime viikolla matkalla. Taustaksi on tärkeä tietää, että olin katsonut juuri edeltävänä päivänä Saturday Night Liven, jossa Jay-Z oli ollut musiikkivieraana.

Kävelin Manhattanilla Broadwayta, ja huomasin sivusilmällä, että vastaan on kävelemässä itse Jay-Z! En yleensä ole fanipoika, mutta sulin tuossa ihan täysin. Aloin hermoilla. Kehtaisiko sitä tuijottaa tai moikata? Entä ottaa kuvan?

Jay-Z kävelee lähemmäksi, ja huomaan, että itse asiassa se ei ole Jay-Z. Se on ihan joku satunnainen musta tyyppi. Eikä se edes hirveästi näyttänyt Jay-Z:ltä. Se oli kymmenisen vuotta nuorempi. Mutta se oli samassa kaupungissa ja hänellä oli samansävyinen iho.

Tajusin sillä hetkellä, että vaikka koetan olla avoinmielinen ja voimakkaasti tasa-arvoa kannattava, jossain alitajunnassa on tyhmä rasisti, jonka mielestä kaikki mustat näyttävät samalta, kun ei katso kasvonpiirteitä vaan ihonväriä. Ei näemmä lähipiirissäni ole riittävästi mustia, että en enää kiinnittäisi suuremmin huomiota pigmentin määrään. Häpesin hiljaa mielessäni pientä ja valkoista elämänpiiriäni. Alitajuntani oli vehkeestä.

Jos se vastaan kävellyt olisi ollut nainen, olisin varmaan ajatellut, että enpä tiennyt Jay-Z:n olevan transu. Toivon, että tämä muka-Jay-Z katsoi minua ja sen jälkeen kertoi kavereilleen tavanneensa Eminemin.

Ostin Rubikin kuution, tässä ensimmäinen yritys – 16 sekuntia

Ostin Rubikin kuution. Tällainen oli ensimmäinen yritys. Pistäkää paremmaksi.

Tämän pätkän voi katsoa myös vaihtoehtoisena leikkauksena, joka ei ole ihan yhtä vakuuttava.

Doxie One on loistava – eroon paperista!

Doxie

Minua harmittaa paperi, sen arkistointi ja se, kuinka paperiarkistoista on aina hankala hakea jotain etsimäänsä. Siitä syystä ostin Doxie One -skannerin.

Skannasin kaiken, mitä paperiarkistoissani oli. Heitin pois kaikki paperit, joista ei tarvitse säästää originaaleja. Nyt on kilo vähemmän paperia.

Workflow meni näin: Paperi skannerin huulille, skanneri imaisee ja panee skannin talteen SD-kortille. Toistetaan riittävän kauan. Kun kaikki on skannattu, tökätään SD-kortti tietokoneeseen, jonka Doxie-softalla sanotaan preview’n jälkeen, että viepä nämä Evernoteen. Nimetään nuo kuvat joko Doxie-softassa tai Evernotessa.

Evernote tekee tekstintunnistuksen, minkä jälkeen kuvissa näkyvät tekstit ovat haettavissa. Jos vaikkapa rupeaa mietityttämään, että missähän se Transcendin muistikortin kuitti takuuta varten oli, niin ”Transcend” vain hakukenttään, ja tekstintunnistus hoitaa loput. 20 vuotta sitten tuota olisi pidetty noituutena.

Kuitti Doxiella skannattuna Evernoteen

Nyt kaikki paperi on tallessa. Kaikkein parasta on, että kun se on Evernotessa, pääsen kaikilla koneillani (töistä, kotoa läppäriltä sekä pöytäkoneelta ja kännykällä) käsiksi noihin. Jos haluan tietää, kuinka monta tuntia olen ollut ala-asteen päästötodistuksen mukaan poissa kuudennella luokalla, niin saan tietää sen tien päällä. (22 tuntia, näemmä.) Toki voi jotain hyödyllistäkin hakea, kuin vaikkapa verottajan pyytämää kodinhoitoavustusta varten vanhat kuitit vuodelta 2011, mutta ei se ole yhtä hauskaa.

Toisin kuin isot möhköskannerit, Doxie ei kovin monta senttiä vie pöydältä tilaa. Se on vähän A4-arkkia leveämpi ja muutaman hassun sentin pitkä – 26.7 cm x 4.3 cm x 5.6 cm.

Doxie Onen saa reilulla sadalla punnalla kotiinkuljetettuna brittien Amazonilta. Suosittelen.

Antibiootteja: kuin kaksi marjaa

Sain tänään antibiootteja.

Tällaisia: pakkausseloste.

Sehän on kuin…

Suomalaisia kirjoja Kindlelle

Aiemmassa Kindle-postauksessani valittelin, että suomenkielistä kirjallisuutta ei oikein Kindlelle ole tarjolla. Koska en ihan hirveästi lue suomalaista kirjallisuutta, ei tuo minua suuremmin rassannut.

Nyt kuitenkin minulle suositeltiin Miika Nousiaisen kirjaa Metsäjätti saatesanoilla ”Jos olet 1980-luvulla teollisuuskylässä kasvanut poikalapsi, tämä on huikeasti mieltä kirkastava ja koskettava kertomus – eikä edes juurikaan liioittelua, hyvä kun fiktion tunnusmerkit täyttää…”. (Suosittelija kasvoi samassa paperiteollisuuskylässä 1980-luvulla kuin minä.) En pystynyt enää vastustamaan.

Suoraan nuo eivät Kindlelle taivu, mutta jos ostaa (laillisesti!) nuo ensin Elisa Kirjasta ja sitten rikkoo niiden kopiosuojauksen Antin neuvomalla tavalla, homma toimii.

(Editointi jälkeenpäin: Tajusin jälkeenpäin, että yllä oleva kappale olisi Lex Karpelan mukaan laiton, jos en korostaisi, että tuo on omaan käyttöön omaan lukemiseen omasta laillisesti ostetusta kappaleesta tarkoitettu temppu. Tällaisenaan tuon mainitseminen on laillista, koska lain mukaan ”Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta, jos tekninen toimenpide kierretään salaustekniikoita koskevan tutkimuksen tai opetuksen yhteydessä taikka jos teoksen kappaleen laillisesti hankkinut tai haltuunsa saanut kiertää teknisen toimenpiteen teoksen saamiseksi kuultavilleen tai nähtävilleen.”)

Oikein kiva olisi, jos suomalaiset kustantajat myisivät noita myös jenkki-Amazonin kautta, ja voisin ostaa suomenkielistä kirjallisuutta ilman kikkailua. Tällöin ne voisivat jättää veloittamatta 23 prosentin arvonlisäveronkin. Sikäli, kun tiedän, Phil Schwarzmannin How to Marry a Finnish Girl on ainoa suomalaisten isojen kustantajien kirja, joka on Amazonin Kindle-kaupassa. (Korjatkaa, jos olen väärässä.) Panee miettimään, ovatko Amazonin ehdot niin kohtuuttomat, ettei sinne kannata mitään laittaa, vai onko tässä jonkinlainen poliittinen este, ettei sinne laiteta mitään.

Joten Kindle kouraan ja suomalaista kirjallisuutta lukemaan.

Analoginen miinaharava

Tämä on harvinaisen hieno. Miinaharavaa voi pelata ilman sähköäkin. via Five$Finds

Tuntemattomat ihmiset tekevät syöpäpotilaan viimeisestä vuodesta loistavan

Syöpäpotilas, jonka syöpä on edennyt niin pitkälle, että hän tuskin elää enää vuottakaan, postasi Redditiin ”kysy mitä vain” -keskustelunavauksen.

I’m 23 years old and on Fathers Day 2011 I was diagnosed with Stage IV Renal Cell Carcinoma and promptly had my left kidney removed. Since then, I have been on chemo, which is no longer working and the cancer continues to spread. Unlike so many other cancers, this one doesn’t have a survival rate. The chemo I am on is simply a means of ”Progression-Free Survival” & it is extremly likely that I will not see my 24th birthday, in April.

Muutama tunti myöhemmin yhteisö oli päättänyt, että tyyppi lähetetään lomalle ja varainkeruun saldo oli tuhansia dollareita. Parissa päivässä lopulliseksi saldoksi tuli 30 000 dollaria. Rahan lisäksi ihan kaikkea muutakin tarjottiin.

Alkuperäinen postaaja lähtee matkalle ja pitää videopäiväkirjaa matkoistaan. Redditiin perustettiin oma osastonsa tälle tapaukselle. Tästä tulee kiinnostavaa.

Lehdistökin on tarttumassa aiheeseen hiljalleen.

Miksi olemme niin hiljaisia ja ujoja?

Luin talousuutisia ja turhauduin niihin. Siksi: Otetaan ajatusleikki. Kuvitellaan, että meillä on kaksi lastentarhaa, joissa on keskenään ihan eri meininki.

Ensimmäinen lastentarha on ympäristö, jossa ei katsota hyvällä sitä, että yrittää tehdä jotain. Jos lapsi epäonnistuu, ilkutaan ja puhutaan pahaa naaman edessä. Jos lapsi onnistuu, muut lapset katsovat häntä kieroon ja puhuvat pahaa selän takana. Kaikkein paras on, kun on mahdollisimman samanlainen ja ei yritä mitään kummempaa. Jos lapsi puhuu, lapsi hiljennetään.

Toinen lastentarha on sellainen, jossa on erinomaisen tärkeää, että lapset yrittävät kaikkensa. On OK epäonnistua, mutta kaikkein siisteintä on onnistua. Pahin luuseri on se, joka ei edes yritä. Onnistumisesta palkitaan ja onnistujan kanssa veljeillään. Porukka kannustaa toisiaan, valheellisestikin, koska niin on vain totuttu tekemään. Eniten ääntä pitävä saa eniten huomiota ja kavereita.

Kun nämä lapset kasvavat aikuisiksi, pahimmat mulkvistit tulevat toki jälkimmäisestä lastentarhasta, mutta myös parhaiten pärjänneet tyypit tulevat sieltä. Ensimmäisen tarhan tyypeillä on heikompi itsetunto. Ensimmäisen tarhan tyypit ovat pelanneet varman päälle ja pitäneet huolen, ettei kukaan erotu laumasta. Ensimmäisen tarhan tyypit ovat varmistaneet sen, ettei kovin moni pääse onnistumaan.

Ensimmäinen lastentarha on Suomi, ja sen mielestä toisen lastentarhan tyypit ovat ihan falskeja.

Suomessa on sana ”nousukas”, jolla on negatiivinen sointi. Nousukas on tyyppi, joka on itse tehnyt rahansa, eikä ole perinyt niitä. Tämä itse rahan tekeminen on jostain syystä negatiivisempi asia kuin se, että on saanut rahansa ilman omia ansioita. Ihan kaikissa kielissä ei edes ole tuollaista sanaa. Kuulemma esimerkiksi ”upstart” ei ole järin negatiivisesti latautunut sana ainakaan USAssa tai Australiassa. (Okei, otokseni natiiveista on pieni, mutta googletukseni tukee tätä.) Jos halutaan viitata nousukkaaseen, noissa maissa käytetään termiä ”nouveau riche”, koska oma kieli ei tarjoa sopivaa sanaa.

Ystäväni spekuloi, että suomalainen hyväksyy vanhan rahan helpommin, koska kansa tarvitsee jonkun riittävän etäisen pellelauman, jota paheksua. Jos omien joukosta hypätään toiseen sosiaaliluokkaan, ollaan jenginpettureita, ja sitä ei pidä suvaitseman.

Kuten tästä postauksesta huomaa, meikäläisen ei pitäisi lukea lehtien internet-uutisten kommenttiosastoja, ainakaan silloin, kun artikkeli kertoo hyvin tai huonosti menestyneistä yrityksistä tai yrittäjistä. Toki osa taivaita tavoitelleista yrittäjistä on ihan sietämättömiä ja täynnä itseään, mutta niin on yhtä moni niistäkin tyypeistä, jotka eivät ikinä tehneet mitään sen erikoisempaa.

Me tarvitsemme molempia näitä tyyppejä. Taivaita tavoittelemaan ei ole ihan hirveästi tunkua.

Joskus Suomi on ihan vehkeestä.

Kirjoittaja ei ole yrittäjä, ei nousukas, eikä upstart.

Dealextreme.comista löytynyttä krääsää

Dealextreme.com on mainio hongkongilainen krääsäpaikka. Siellä on kaikkea, mitä jossain kaukana halpatuotantomaassa tuotetaan halvalla.

Niillä on joku kummallinen diili Hong Kongin postin kanssa, joka mahdollistaa sen, että postikulut sisältyvät häkellyttävän pieneen hintaan. Esimerkiksi US/EU-töpseliadapterin saa 63 eurosentillä omaan postilaatikkoonsa. Kama tulee 2-3 viikossa, eli halpa hinta tarkoittaa myös hidasta kuljetusta.

Olen kaikennäköistä hassua krääsää tilannut tuolta puoli-ilmaiseksi. Tässä parhaita paloja:

Kaikki tuo on ollut murto-osa vastaavan kaman hinnasta verrattuna minkä tahansa muun kaupan hintoihin. Kaikki on ollut sitä mitä on pitänyt. Käsittämätön putiikki.

En lähtisi tuolta ostamaan mitään, minkä oikeasti tarvitsisi olla hyvä, mutta halpaan krääsään tuo on maailman paras paikka.

Fatman iTube

Fatman tekee kummallisia vimpaimia: Putkivahvistin-/iPod-telakkayhdistelmiä. Tarvitseeko kukaan tuollaista? Ei. Onko tuollainen loistava? Ilman muuta.

Fatman iTube Red-i

Yksityiskohta

Putkietuaste iPod-telakassa on aika hassu ajatus. Putket toki tuovat lämpöä soundiin, mutta oikeasti, loppupeleissä kysymys on vain fiiliksestä. Kun vahvistimen päällä hehkuvat putket, onhan siinä oma vetovoimansa. Vahvistin kuulostaa toki hyvältä, siitä ei tämä jää ainakaan kiinni. Viimeistely laitteessa on ihan viimeisen päälle. Materiaalit tuntuvat hyviltä, vahvistin painaa kokoisekseen todella reippaasti ja se on tyylikkään pienieleinen.

iTube-mallistoa on tarjolla laajasti. Tässä tapauksessa koeajossa on kaiuttimien ja vahvistimen paketti nimeltä iTube Red-i. iTube Red-i:ssä mukana tulleet näyttävät pienet kaiuttimet ovat ihan kohtuulliset, paitsi bassopuolella. Jos tosissaan olisi, tuohon kannattaisi lyödä jotkut pienet hifimmät kaiuttimet mukaan.

En näillä lähtisi isoja stereoita korvaamaan, mutta keittiöstereoina nuo ovat jokseenkin niin loistavat kuin vain suinkin voivat olla. Se on aika lailla fiiliksestä ja ulkonäöstä kiinni, ja niissä tämä pieksee melkein mitkä vaan olohuonesterkat.

Näitä myydään ympäri nettiä aika kovaan hintaan, mutta kun shoppailee ympäriinsä, löytää aika halpoja diilejä. Ostin omani Planet Gizmosta.

Crosspostattu myös Roklintuun.