Better Call Saul kolmen jakson jälkeen – nautittavaa ylianalysoimista

Better Call Saulin kolmas jakso Nacho on nyt ulkona Netflixissä. Koska tämäkin jakso oli hyvä, Internet räjähtää tätä kirjoitettaessa spekulaatioista ja ylianalysoinnista. Tuo on yhdistävä tekijä Breaking Badin kanssa – siitä tuli vieläkin parempi vatvomalla, ja tekijät tietävät tämän. Tekijät itsekin puhuvat Better Call Saul Insider -podcastissa enemmän yksityiskohdista kuin mitä kenenkään pitäisi telkkarisarjasta puhua.

[BREAKING BAD -SPOILEREITA ALLA.]

Kaikella on tarkoituksensa

Breaking Bad opetti katsojille, että melkein mikä vaan tapahtuma tai yksityiskohta oli etiäinen tulevasta. Jokainen pienikin häive analysoitiin puhki keskustelupalstoilla.

Jaksojen nimet Seven-Thirty-Seven, Down, Over ja ABQ johtivat 737:n tippumiseen Albuquerquen yllä. Hahmojen vaatteiden värit oli koordinoitu ja väreillä oli merkityksensä (tai ylianalysoijat rakensivat niille symboliikan).

Haastatteluiden perusteella Vince Gilligan, show’n aivot, tekee tuota erittäin tietoisesti.

In episode two, in that montage there’s a character in a blink-and-you’ll-miss-it moment — a guy who will be very easy to miss, but he will be very important in episode four. If you look very closely you will find him very integral to episode four.

[BETTER CALL SAUL -SPOILEREITA JAKSOISTA 1-3 ALLA.]

Continue reading

Better Call Saul – parempi kuin komedia

Kun Breaking Badin limaisesta, mutta koomisesta lakimiehestä suunniteltiin spinoff-sarjaa, spekuloitiin, että siitä tulee komedia, koska se keskittyi muutoin vakavan sarjan hauskimpaan hahmoon. Näin luulin, ja olin rivakasti väärässä.

Kahden ensimmäisen jakson jälkeen voin sanoa, että Better Call Saul on parempaa kuin komedia. Tekijöidensä mukaan se on 85% draamaa ja 15% komediaa. (Ovatpa yllättävän tarkkoja numeroita. Koska olen draamassa amatööri, en osaa kvantifioida noin skarpisti.)

En uskonut aluksi, että Saulin hahmosta voidaan tehdä kovin syvää. Huomasin jälleen olevani väärässä. Saul – tai itse asiassa sarjan alussa, aikana ennen Breaking Badin tapahtumia, vielä nimeltään Jimmy – on traaginen hahmo, joka tavallaan koettaa olla hyvä tyyppi, mutta on luokaton kunnon töissä ja paljon pätevämpi limaisena ketkun lakimiehen stereotyyppinä.

TÄSTÄ ETEENPÄIN ON SPOILEREITA KAHDESTA ENSIMMÄISESTÄ JAKSOSTA JA VÄHÄN BREAKING BADISTAKIN. JOS ET VIELÄ OLE KATSONUT NIITÄ, LOPETA LUKEMINEN JA SYÖKSY HETI NETFLIXIIN. On tässä kevyitä Four Rooms -spoilereitakin, mutta jos et ole 20 vuotta vanhaa leffaa nähnyt, ehket sitä tule koskaan katsomaankaan.

Osasin odottaa, että sarjan huumori on mustaa. Jimmy pitää avausjaksossa valamiehistölle sydäntäsärkevän puheen nuorten asiakkaidensa puolesta. Tämän jälkeen puolustus esittää koomisen hitaasti videotodisteena nämä samat keppostelijat sahaamassa ruumiin pään irti ja jörnimässä sitä. Tuossa kohtauksessa on kiteytetty Better Call Saul -maailman tapa hauskuuttaa.

Better Call Saulin huumorissa näkyy vahvasti se, mitä huumoriteoreetikot sanovat benign violationiksi. (En edes yritä kääntää, nolaisin vain itseni.) Se on likaista, väkivaltaista, mutta toimivaa. Se toimii, koska olemme empaattisia, ei siksi, että olisimme niin kylmiä, että mikään ei tunnu enää miltään. Silti, olemme valmiita hyväksymään karmivien tekojen sisäisen logiikan. Näiden kahden ristiriita purkautuu meissä nauruna.

Jimmyn ympäröivän maailman koomisella jännitteellä on vahvaa sukulaisuutta Tarantinon osan väkivaltaiseen huumoriin Four Roomsissa. Kun Four Roomsin sormenleikkauskohtaus keskeytyy muutaman kerran sormenleikkaamisen teknisten järjestelyasioiden sopimiseen, se voisi olla samasta kynästä kuin Jimmyn tinkaaminen Tucon kanssa siitä, tapetaanko skeittarit, tapetaanko heidät dramaattisesti, sokaistaanko heidät, leikataanko heidän kielensä, venäytetäänkö heidän nilkkansa vai murretaanko heidän jalkansa. Breaking Badista tiedämme, että Tucolla ei ole mitään pidäkkeitä, joten katsoja uskoo kaiken olevan mahdollista.

Emme vielä tiedä, miten Jimmy/Saul hahmona kehittyy. Tiedämme vain lähtöpisteen ja maalin. Lähtöpisteessä Jimmy on vielä Jimmy McGill, joka muuttuu myöhemmin kymppitonneja kuussa kääriväksi Saul Goodmaniksi, aivan kuten Walter White kasvoi Heisenbergiksi. Jimmyllä on vielä moraalia (vähän) jäljellä, mutta maailma koettelee. Kahden ensimmäisen jakson aikana hänestä tehdään hahmo, joka vielä välittää muista, vaikka keinot ovat kyseenalaisia. Ehkä jos hän olisi riittävän pätevä toimimaan lain kaidalla tiellä, hän ei sortuisi pimeälle puolelle.

Sarja alkaa vilahduksella tulevaisuudesta, jossa Saul on Saul aikana Breaking Badin jälkeen. Hauras, epäonnistunut ja pimeän puolensa murtama. Sitä ennen Saul pääsee maistamaan menestystä ja rahaa. Samanlainen kaari kuin Heisenbergillä ennen näyttävää loppuaan. Olen yllättynyt, jos tätä rinnastusta ei lypsetä sarjan kuluessa enemmältikin.

Breaking Badissa kirjoittajat pyrkivät tekemään aluksi hyvästä ja moraalisesta päähahmosta koko ajan kammottavamman, mutta kuitenkin tasapainoillen niin, että pitivät katsojien sympatiat hahmon puolella. Lopulta hahmo romahti omaan ahneuteensa ja kuoli saappaat jalassa. Arvaan, että Better Call Saul toimii peilikuvana. Päähahmo on aluksi moraaliton nuljaska, jolla ei ole sympatiaamme, mutta hiljalleen hän alkaa inhimillistyä, toimia moraalisesti (Goodman-skaalalla moraalisesti, ei siitä Gandhia tule) ja alamme nähdä hänet olosuhteiden uhrina. Lopulta jotain dramaattista tapahtuu ja Jimmy McGillin Anakin Skywalker muuttuu Saul Goodmanin Darth Vaderiksi. Tai ehkä hän löytää itsensä ja muuttuu Antti Hammarbergistä Irwin Goodmaniksi.

Jos jotain Breaking Badista olemme oppineet, niin ainakin sen, että käsikirjoittajat osasivat yllättää minut ja arvaukseni olivat aivan kujalla.

Tämä on parasta telkkaria pitkään aikaan, ja tällaista hehkuttelua varten tämän blogin pystytin kahdeksan vuotta sitten.

Blogi kuilun partaalla

Ensimmäinen näytös – esittely

Olen blogannut – ja bloggaan edelleen monessa eri kanavassa. Kaikkein vanhin niistä on rockblogini Roklintu, jo vuodesta 2002 käynnissä ja edelleen voimissaan. Toinen pitkään pyörinyt on matkablogini Henkka ja Saija matkalla vuodesta 2006. Kissablogini Hysse ja Flippi on ollut Hyssen syntymästä 2007 alkaen käynnissä. Stand up -komiikasta kertova blogini on ollut jo viisi vuotta linjoilla.

Koska nuo kaikki ovat tiukasti kiinni aihepiirissään, kahdeksan vuotta sitten mietin, että minulla pitäisi olla yksi ihan yleinen blogi, jossa vain vaahtoaisin kaikenlaisista jutuista, jotka ovat joko ihan loistavia tai ihan vehkeestä.

Toinen näytös – konfrontaatio

Huomasin, etten ole vuoteen päivittänyt tänne mitään. Olenko tasaantunut? Eikö minua enää mikään muu sykähdytä kuin rock, matkat, kissat ja komiikka? Tämähän on… vehkeestä?

En ole koskaan vielä tappanut blogia. En halua jättää sitä kitumaan internetin syövereihin unohtumaan, mutten halua myöskään kirjoittaa, ellen löydä tunteen paloa. Eikö mikään tunnu enää miltään?

Pitääkö tältä blogilta vetää vertauskuvalliset johdot irti töpselistä? (Töpselikin on tässä yhteydessä kuvainnollinen kerronnan keino, mutta lauserakenne olisi mennyt hirveän hankalaksi, jos olisin selittänyt sen auki.) Onko Loistavan aika ohi?

Kolmas näytös – ratkaisu

Hetkinen – olen ollut kaksi päivää putkeen ihan tulessa Better Call Saulista. Miksen vaahtoaisi siitä? Siitä nimenomaan pitää keuhkota, koska se on parasta televisiota sitten Breaking Badin. Se on samaan aikaan helppoa katsoa että myös kaukana valjusta television latteudesta.

Aion hehkuttaa taas jotain loistavaa. Loistava on palannut.

Taloyhtiö on loistava

Jonkin aikaa sitten otin kuvan taloyhtiömme ilmoitustaulusta. Rehellinen löytäjä oli löytänyt ykkös- ja kakkoskerroksen välistä 20 euron setelin ja oli pannut sen nastalla kiinni odottamaan oikeaa omistajaansa. Kävin hakemassa kameran ja otin kuvan, koska tuo oli minusta koskettava tarina rehellisyydestä.

Tätä on töölöläinen kerrostaloasuminen

Oikea omistaja otti setelin ja vei sen myöhemmin nälkäpäiväkeräykseen. Tarina sai onnellisen lopun.

Tarina kosketti ilmeisesti muitakin. Sitä jaettiin mm. täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. Näemmä se kosketti myös jotain mainonnan suunnittelijaa, koska tämän aamun Hesarin kannessa oli kovin tutulta näyttävä kuva:

Päivän Hesarin etusivun mainos vaikuttaisi saaneen inspiraationsa aiemmasta kuvastani taloyhtiömme ilmoitustaulusta.

Chromecast on loistava

Pika-arvio Chromecastista, jos ei oteta hintaa huomioon: Njoo, ihan OK vimpain, vähän voisi olla parempi framerate flash-videoissa. Näpsäkkä. Ihan kivasti pöräyttää ilman kummempia lisälaitteita tai piuhoja striimaavat nettivideot telkkariin joko tietokoneelta, tabletilta tai kännykältä.

Jos otetaan hinta (n. 30 EUR USA:ssa) huomioon: EI JUMALAUTA – TÄMÄ ON PARAS 30 EURON LAITE, JONKA IHMISKUNTA ON IKINÄ NÄHNYT. TOIMII KUIN KELLO!

Aktiivinen puhelinmyyjä

Puhelin soi. ”Hello this is [etunimi] from a research company [epäselvä firmannimi] in London. I am not trying to sell you anything. Do you have time to answer a couple of questions?”

Tunnistan heti, että kyseessä on ”tutkimus”yritys, joka todennäköisesti kyselee sijoituksista ja sen jälkeen koettaa kaupata sijoituksia joko itse tai yhteistyökumppaninsa kanssa.

H: ”I am sorry sir, I don’t have time to answer.”

Myyntimies: ”Why don’t you have the time?”

H: ”Sir, with all due respect, I don’t have to explain my reasons. You coldcalled me.”

M: ”Why don’t you have the time?”

Suljen puhelimen, koska tuo ei ole johtamassa mihinkään. Puhelinmyyjiä käsketään pitää asiakas linjalla vaikka mikä tulisi.

Tämän jälkeen tämä sama hullu mukatutkimusyritys soittaa minulle peräperää 15 kertaa niin tiuhalla välillä, etten ehdi laittamaan numeroa hiljaiseen profiiliin. Tämän jälkeen alan vastata, mutta jätän puhelimen auki.

Ei auta, edelleen soittaa nonstoppina. Vastaan ”Please sir, this is harassment. Stop calling me, you are not winning anything here.”

M: ”Why did you not give a reason?”

H: ”Sir (vaihdan lähestymistavan vieläkin etäisemmän neutraaliksi ja kohteliaaksi), why would it change anything? I guess you are on comission and you are not going to get a commission out of me, so please stop calling, it is harassment.”

M: ”I can do anything I want! Why don’t you respect me? (Yksi hyvä syy olla kunnioittamatta on varmaankin se, että soittaa tutkimuksen nimessä aggressiivisia myyntisoittoja ja häiriköi vastaajille.) If you don’t respect me, why should I respect you?”

H: ”This is leading nowhere and this is just going to ruin your day. Please just stop.”

M: ”I have the number and I have the authority to call if I want!” Authority? Kovaa puhetta tyypiltä, joka työkseen coldcallailee ihmisille ja valehtelee, ettei ole myynnistä kysymys. Respect my authoritaaaah!

H: ”Sir, you are not going to get the comission from me, I politely suggest you move on.”

M: ”Is this the picture of Finland you want to give?” Mitäs helvettiä Suomella on tämän kanssa tekemistä?

H: ”This is leading nowhere.”

M: ”I can do whatever I want. If you don’t respect me, I don’t respect you. I am going to give your number to a marketing company who is going to try to sell you something. You can’t escape unless you change your number. I feel sorry for you.” Ja löi luurin korvaan.

Jännä, että brittiläisissä puhelinmyyntifirmoissa on töissä tyyppejä, joiden käsitys kunnioituksesta ja sen hakemisesta on sama kuin huonon 90-luvun jenkkigangstaleffan sivuhenkilöllä. Jos stressaa täysin normaalista kylmästä soitosta ja siihen kohteliaasta vastaamattomuudesta noin kovaa ja vetää berserkit kun aggressiivisesti häiriköity ei tanssikaan pillin mukaan, saanee aika nopeasti kutsun lataamoon.

Facebook on positiivista arkielämän crackia

Muutamana viime viikkona olen lukenut erilaisia ihmetyksiä siitä, että kuinka porukka kokee Facebook-postaukset joko ihan hillittömänä kulissinluontina, julistamisena tai valittamisena. Jäin miettimään, että miksi postailen kaikennäköistä soopaa Facebookiin.

Postaan itse lähinnä sellaisia mielenkiintoisia asioita, joille toivon laajempaa näkyvyyttä tai jotka ovat keskustelunarvoisia, hassuja tai kummallisia juttuja sekä toivottavasti sympaattisia tuokiokuvia elämästä. Kaikissa noissa on jonkinlainen positiivinen vinksahdus mukana, koska en halua rasittaa muita. Valittajien kuunteleminen on vahingoksi aivoille. Kyllä minuakin harmittaa monet asiat, mutta puran niitä muualla. Ainakin koetan. Jos jostain vastoinkäymisistä valitan, koetan aina ujuttaa mukaan jonkinlaisen koomisen näkökulman. (Vrt. Ollin turhauttava kokemus Lippu.fi:n kanssa.)

Joitain tuntuu ahdistavan se, että toisten elämä Facebookin perusteella olisi yhtä onnea ja riemunkiljahduksia. Ei minulla ainakaan moista ole. Joskus on hermo kireällä ja kaikkea epämiellyttävää tapahtuu. En vain halua lapioida sitä muiden päälle, ja aika nopeasti klikkaan omasta feedistänikin piiloon ne, joiden virta on yhtä valitusta – vaikka olisi ihan aiheestakin kitinää. Koska niin usein vilkaisen Facebookiin, haluan mieluummin hyvälle tuulelle sinne kurkatessani.

Koetan välttää myös salaperäisiä postauksia, koska minusta ne ovat keskisormen osoitus niille, joilla ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys. ”JOKU ei nyt voisi olla enemmän innoissaan siitä, että on nimenomaan TURUSSA, jos tiedätte, mitä tarkoitan!” Jos ei halua kertoa, niin miksi sitten kertoo koko maailmalle? -> ”Hide from feed”.

Vaikka koetan olla positiivinen, koetan kuitenkin välttää naminamipositiivisuutta ja stubbilaista fantastisuutta, jossa jokainen pienikin asia on valtavan fanfaarin arvoinen. Se panee epäilemään kaiken falskiutta. ”Eipä voisi parempaa päivää olla kun bussi tuli just kun tulin pysäkille ja kaupassa oli jauheliha tarjouksessa just kun olin halunnut tehdä herkkunamijauhelihapastaa! Paras ilta ikinä!” Jos siihen positiivisuuteen on joku hömelö kulma, niin mikäs siinä, mutta jos jokaisesta nojatuolissa istumisesta tai lämpimästä tuulenvireestä on sama reaktio kuin esikoisen syntymästä (tai yhtä lailla, jos jokaisesta bussin missaamisesta on sama reaktio kuin siitä että kämppä palaa), kaikki latistuu.

Lisäksi kylvän Facebookiin kissakuvia ja kissavideoita. Sinne pitää kylvää ihan simona kissakuvia, koska kissakuvista tulee hyvälle mielelle. Siksi Internet on täynnä kissoja. Jos moinen ei yhtään lämmitä, on pikkuisen jo sisältä kuollut, tai sitten tykkää eri asioista kuin minä. Kaipa sekin on mahdollista.

Facebookissa saa torspoilla hyväntahtoisesti. Se tekee arkipäivästämme pikkuisen hauskempaa. Facebook on pienen hyvän fiiliksen arkipäivän crackia. Tässä koetan sanoa crack positiivisimmassa mahdollisessa mielessä, mutta epäonnistun hieman. Ehkä tässä pienessä epäonnistumisen hömelöydessä saan kuitenkin jonkinlaista positiivista turoilua välitettyä.

Kuinka tapasin Jay-Z:n

Tällainen kävi viime viikolla matkalla. Taustaksi on tärkeä tietää, että olin katsonut juuri edeltävänä päivänä Saturday Night Liven, jossa Jay-Z oli ollut musiikkivieraana.

Kävelin Manhattanilla Broadwayta, ja huomasin sivusilmällä, että vastaan on kävelemässä itse Jay-Z! En yleensä ole fanipoika, mutta sulin tuossa ihan täysin. Aloin hermoilla. Kehtaisiko sitä tuijottaa tai moikata? Entä ottaa kuvan?

Jay-Z kävelee lähemmäksi, ja huomaan, että itse asiassa se ei ole Jay-Z. Se on ihan joku satunnainen musta tyyppi. Eikä se edes hirveästi näyttänyt Jay-Z:ltä. Se oli kymmenisen vuotta nuorempi. Mutta se oli samassa kaupungissa ja hänellä oli samansävyinen iho.

Tajusin sillä hetkellä, että vaikka koetan olla avoinmielinen ja voimakkaasti tasa-arvoa kannattava, jossain alitajunnassa on tyhmä rasisti, jonka mielestä kaikki mustat näyttävät samalta, kun ei katso kasvonpiirteitä vaan ihonväriä. Ei näemmä lähipiirissäni ole riittävästi mustia, että en enää kiinnittäisi suuremmin huomiota pigmentin määrään. Häpesin hiljaa mielessäni pientä ja valkoista elämänpiiriäni. Alitajuntani oli vehkeestä.

Jos se vastaan kävellyt olisi ollut nainen, olisin varmaan ajatellut, että enpä tiennyt Jay-Z:n olevan transu. Toivon, että tämä muka-Jay-Z katsoi minua ja sen jälkeen kertoi kavereilleen tavanneensa Eminemin.

Doxie One on loistava – eroon paperista!

Doxie

Minua harmittaa paperi, sen arkistointi ja se, kuinka paperiarkistoista on aina hankala hakea jotain etsimäänsä. Siitä syystä ostin Doxie One -skannerin.

Skannasin kaiken, mitä paperiarkistoissani oli. Heitin pois kaikki paperit, joista ei tarvitse säästää originaaleja. Nyt on kilo vähemmän paperia.

Workflow meni näin: Paperi skannerin huulille, skanneri imaisee ja panee skannin talteen SD-kortille. Toistetaan riittävän kauan. Kun kaikki on skannattu, tökätään SD-kortti tietokoneeseen, jonka Doxie-softalla sanotaan preview’n jälkeen, että viepä nämä Evernoteen. Nimetään nuo kuvat joko Doxie-softassa tai Evernotessa.

Evernote tekee tekstintunnistuksen, minkä jälkeen kuvissa näkyvät tekstit ovat haettavissa. Jos vaikkapa rupeaa mietityttämään, että missähän se Transcendin muistikortin kuitti takuuta varten oli, niin ”Transcend” vain hakukenttään, ja tekstintunnistus hoitaa loput. 20 vuotta sitten tuota olisi pidetty noituutena.

Kuitti Doxiella skannattuna Evernoteen

Nyt kaikki paperi on tallessa. Kaikkein parasta on, että kun se on Evernotessa, pääsen kaikilla koneillani (töistä, kotoa läppäriltä sekä pöytäkoneelta ja kännykällä) käsiksi noihin. Jos haluan tietää, kuinka monta tuntia olen ollut ala-asteen päästötodistuksen mukaan poissa kuudennella luokalla, niin saan tietää sen tien päällä. (22 tuntia, näemmä.) Toki voi jotain hyödyllistäkin hakea, kuin vaikkapa verottajan pyytämää kodinhoitoavustusta varten vanhat kuitit vuodelta 2011, mutta ei se ole yhtä hauskaa.

Toisin kuin isot möhköskannerit, Doxie ei kovin monta senttiä vie pöydältä tilaa. Se on vähän A4-arkkia leveämpi ja muutaman hassun sentin pitkä – 26.7 cm x 4.3 cm x 5.6 cm.

Doxie Onen saa reilulla sadalla punnalla kotiinkuljetettuna brittien Amazonilta. Suosittelen.

Suomalaisia kirjoja Kindlelle

Aiemmassa Kindle-postauksessani valittelin, että suomenkielistä kirjallisuutta ei oikein Kindlelle ole tarjolla. Koska en ihan hirveästi lue suomalaista kirjallisuutta, ei tuo minua suuremmin rassannut.

Nyt kuitenkin minulle suositeltiin Miika Nousiaisen kirjaa Metsäjätti saatesanoilla ”Jos olet 1980-luvulla teollisuuskylässä kasvanut poikalapsi, tämä on huikeasti mieltä kirkastava ja koskettava kertomus – eikä edes juurikaan liioittelua, hyvä kun fiktion tunnusmerkit täyttää…”. (Suosittelija kasvoi samassa paperiteollisuuskylässä 1980-luvulla kuin minä.) En pystynyt enää vastustamaan.

Suoraan nuo eivät Kindlelle taivu, mutta jos ostaa (laillisesti!) nuo ensin Elisa Kirjasta ja sitten rikkoo niiden kopiosuojauksen Antin neuvomalla tavalla, homma toimii.

(Editointi jälkeenpäin: Tajusin jälkeenpäin, että yllä oleva kappale olisi Lex Karpelan mukaan laiton, jos en korostaisi, että tuo on omaan käyttöön omaan lukemiseen omasta laillisesti ostetusta kappaleesta tarkoitettu temppu. Tällaisenaan tuon mainitseminen on laillista, koska lain mukaan ”Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta, jos tekninen toimenpide kierretään salaustekniikoita koskevan tutkimuksen tai opetuksen yhteydessä taikka jos teoksen kappaleen laillisesti hankkinut tai haltuunsa saanut kiertää teknisen toimenpiteen teoksen saamiseksi kuultavilleen tai nähtävilleen.”)

Oikein kiva olisi, jos suomalaiset kustantajat myisivät noita myös jenkki-Amazonin kautta, ja voisin ostaa suomenkielistä kirjallisuutta ilman kikkailua. Tällöin ne voisivat jättää veloittamatta 23 prosentin arvonlisäveronkin. Sikäli, kun tiedän, Phil Schwarzmannin How to Marry a Finnish Girl on ainoa suomalaisten isojen kustantajien kirja, joka on Amazonin Kindle-kaupassa. (Korjatkaa, jos olen väärässä.) Panee miettimään, ovatko Amazonin ehdot niin kohtuuttomat, ettei sinne kannata mitään laittaa, vai onko tässä jonkinlainen poliittinen este, ettei sinne laiteta mitään.

Joten Kindle kouraan ja suomalaista kirjallisuutta lukemaan.

Tuntemattomat ihmiset tekevät syöpäpotilaan viimeisestä vuodesta loistavan

Syöpäpotilas, jonka syöpä on edennyt niin pitkälle, että hän tuskin elää enää vuottakaan, postasi Redditiin ”kysy mitä vain” –keskustelunavauksen.

I’m 23 years old and on Fathers Day 2011 I was diagnosed with Stage IV Renal Cell Carcinoma and promptly had my left kidney removed. Since then, I have been on chemo, which is no longer working and the cancer continues to spread. Unlike so many other cancers, this one doesn’t have a survival rate. The chemo I am on is simply a means of ”Progression-Free Survival” & it is extremly likely that I will not see my 24th birthday, in April.

Muutama tunti myöhemmin yhteisö oli päättänyt, että tyyppi lähetetään lomalle ja varainkeruun saldo oli tuhansia dollareita. Parissa päivässä lopulliseksi saldoksi tuli 30 000 dollaria. Rahan lisäksi ihan kaikkea muutakin tarjottiin.

Alkuperäinen postaaja lähtee matkalle ja pitää videopäiväkirjaa matkoistaan. Redditiin perustettiin oma osastonsa tälle tapaukselle. Tästä tulee kiinnostavaa.

Lehdistökin on tarttumassa aiheeseen hiljalleen.